Toipilaskoti.

Ei kai tässä enää ihan täysin toipilaana olla, mutta melkein.

Olin operaatiossa, joka tehtiin torstaina. Perjantaina pakenin osaston elämää hellään hoivaan vanhempien nurkkiin. Nyt alkaa olemaan jo osittain ihan siedettävä olo.

Operaatiossa mulle laitettiin selkäydinstimulaattori. Kuulostaa hurjalta ja sitä se vähän onkin. Multa tulee kyljestä piuhat ulos, joiden toinen pää on tuolla selkäytimessä. Piuhan ulostulevassa päässä on pikkumötikkä ja sähköjohdot on siellä kiinni ja sitten on sen jälkeen vielä akku ja kaukosäädin.
Kyseessä on viikon kokeilujakso ja torstaihin mennessä pitää nyt sitten testailla urakalla miten se vaikuttaa tuohon selkä- ja jalkakipuun joka on vaivannut pitkään.
Stimulaatio itsessään tuntuu aika veikeältä, mutta kirjoitan siitä enemmän testijakson jälkeen.

Leikkauspäivä oli kyllä jännittämistä ja yllätyksellistä. Saliin piti päästä heti aamusta, mutta jouduin odottamaan melkein yhteen asti. Esilääkehöyryt hupenivat siinä ajassa ja jännitys iski leikkaussalin ovella tärinänä. Nukkumatti se siellä kuitenkin hoiteli hommat aika nopeasti ja sain hereillä ollessa vain pumut jalkoihin ja sitten tulikin uni.

Heräämöaika oli eksoottista, Herätessä en voinut liikuttaa itseäni ollenkaan. Pystyin vain hengittämään ja säätelemään hengitystä. En saanut edes silmiä auki. Mikä nyt ei ole ollenkaan outoa. Heräämössä tuli oltua muutama tuntinen ja siellä tuntui luksukselta. Hoitajat kutsuivat minua koko nimellä, mitä ei tapahdu oikein missään. Pahoinvointilääke oli paras kaveri, eikä kipulääkkeitä mennyt yhtään niin paljoa kuin sitä pahoinvointinestettä. Heräämössä se hoitaminen myös tuntui hellävaraisemmalta. Kyllähän siinä viihtyy paremmin kuin vittuilevassa ilmapiirissä.

Osastolle saapumisen jälkeen vain nukuin. Iltahoitajat kävivät tökkimässä ja yrittivät saada syömään jotain, mutta se vellova pahaolo ei antanut myöden. Eikä juominenkaan napannut, kun kupissa oli sitä sekamehua mitä kakarana pakkojuotettiin koulun talviurheilu- tai muissa talviretkipäivissä. En tykännyt siitä silloin, enkä tykkää siitä nyt. Yöhoitajat yrittivät myös kaataa sitä väkisin mun suuhun, mistä tuli taistelu. Pyysin vettä ja sain sitä litkua. Kieltäydyin litkusta ja hautasin lopulta pään tyynyyn, että sain sanottua vihaavani sitä mehua. Jos ei kerta muita vaihtoehtoja ole, niin vettä. Ihme venkoilua :D

Nojoo. Ensimmäinen yö meni ihan kohtalaisesti. Sain useimmiten juuri nukahdettua, kun tulivat kierroksilleen ja tökkimään. Ei ihme, että päivällä tuli oltua vähän pihalla ja kärttyinen. Tai aamulla olin.

Ei olisi aamulla uskonut, että illasta pääsen kotiin. En pystynyt istumaan 10minuuttia kauemmin, en päässyt jaloilleni ja koko ajan oli hemmetin paha olo.
Oloni kuitenkin koheni ja parani ja pääsin pois. Juhlinnan aika!

Ensimmäinen yö oikeassa ja kunnollisessa sängyssä oli juhlaa! Omat tyynyt, peitto ja vaatteet, ihanaa!
Seuraavana päivänä kunnon suihku ja sidosten vaihto nostivat vielä paremmalle tasolle. Viimeyö oli vielä parempi ja nukuin todella hyvin. Nautin nukkumisesta ennen selkäni menoa ja nyt oli lähellä, että pystyisin pääsemään vielä samalle tasolle.

Lisäksi täällä on vielä läsnä pieni hoitajan alku, Tuusinen 4-vee. Saan paljon hellää halaushoitoa ja reipasta apulaista kiinnostaa miten voi olla avuksi ja poistaa kipuja. Sähkölaitteesta tulevat muurahaiset on nimetty autajamuurahaisiksi ja kylmäpussin paikka on tiedossa. Aamulla hän joogasi mun puolesta, koska "sun on vaan parempi nyt lepätä."