Vain Elämää Keikkahörinät.

Eilen, perjantaina 28.12.2012. VE-tyyppin konsertti. Paikkana ei ehkä hekumallisin, luulin. Arvioin keikkapaikkani väärin ja myönnän sen. Ehkä Dalai Lama jätti pari vuotta sitten käydessään jotain erikoista energiaa jälkeensä ja nämä Artistit keräsivät sen nyt mukaansa.

Ennenkuin alan hehkuttamaan illan konserttia ja luettelemaan niitä kaikkia ihania asioita, jotka eiliseen sisältyivät haluan pohtia hieman sarjaan liittyvää suosiota ja sen tuomaa ilmiötä.

kuva: yle.fi

Vain Elämää on yksi niistä sarjoista, joita ei voi seurata vain vähän tai osittain. Sama liittyy sarjasta pitämiseen. Joko siitä pitää tai ei pidä. Neutraaleja mielipiteitä on hyvin vähän. Jos ei muuta, on ainakin ärsyyntynyt asiasta uutisointiin ja hypetykseen. Koska onhan se ärsyttävää, että hype on jo aika suurta ja sattuu sitten olemaan täysin tiedoton koko asiasta. Pessimistit oikein kukoistavat tässä ryhmässä. Miksi pessimistit (tai omien sanojensa mukaan realistit...) eivät innostu sarjasta? Koska sarjaan pitää heittäytyä. Pitää pystyä katsomaan avoimena miten nämä seitsemän artistia ovat avoimia ja kannustavat toisiaan. Herttileiri, nauttivat siinä samalla hömppätekemisistä ja tiibeliläisistä makuupussi-sessioista. Eihän sellainen nyt ole mistään kotoisin, kun kärsimystä vain pitäisi olla. No niin, sarkasmi sikseen. Miksi itse pidän sarjasta? Juuri samasta syystä. Siitä, että ollaan avoimia ja positiivisia. Vaikka se olisi näennäisavointa. Ihan sama. En itsekään olisi valmis puhumaan kaikkea yksityistäkin yksityisempää kameroille, joten miksi minkään alan artistin pitäisi tehdä niin? Tuo avoimuus oli aivan riittävää. He antoivat itsestään, eikä se tuntunut väkinäiseltä. Tai pakotetulta, eikä myöskään tirkistelyltä! Tämä on minulle tärkeää. Ei tunkeuduttu toisten kotiin tai niille henkilökohtaisille alueille mihin ei ollut tarvetta. Ei ollut vieressä haastattelijaa sanomassa sitä kornia "kerro toki lisää"-lausetta Katri Helenalle tämän itkiessä oman päivänsä aikana todettuaan "Minullakin oli sellainen poika". Ei. Jokainen katsoja ymmärsi, että tämä on kipeä asia ja tässä myös menee raja. Henkilökohtaisuuden raja. Pessimisti näki tilanteessa vain kyynelillä kalastellut empatiat. Että joku on nestettä laittanut Katrin silmiin ja se on teennäistä. What a difference.

Olen myös kokenut, että sarja on vaatinut katsojiltaankin heittäytymistä siinä missä artisteiltakin. Pitää pystyä sietämään jonkun toisen versio siitä itselle tutusta ja rakkaasta kappaleesta. Pitää kyetä ottamaan vastaan outoa, erilaista ja uutta. On olemassa ihmisiä, joille tämä on vaikeaa. He myös näkevät sarjan erilaisena.
Onneksi näistä voimme sitten keskustella.

Mutta asiaan. Itse konserttiin.

Here we are! 

Istuimme penkeillämme vain muutamaa minuuttia ennen seitsemää. Paikalta puuttui vielä reilusti yleisöä. Tulomatkalla meiltäkin meinasi mennä hermot ihmisten solidaariseen liikennöintiin. Asenne oli: "minä ensin". Niinhän siellä oli kehällä käynyt kolari, joka viivästytti alkua 15-20 minuuttia.

Mutta kun aloitettiin, niin voi pojat! Jari "Siltsu" Sillanpää tuli räjäytti koko hallin Liekkeihin. Eikä junaa pysäyttänyt enää mikään!

Pienistä teknisistä asioista huolimatta kokonaisuus oli varsin toimiva.
Lavalle oli katettu Hirvensalmen tyylinen pöytä, paitsi etteivät artistit istuneet selkä yleisöön. He vaihtelivat paikkoja aina esiintymisvuorojen mukaan ja näin myös sen myötä visuaalisuus eli konsertin mukana.
Ainoa mistä annan miinuspisteen oli lavan valaistus. Artistit näkyivät kyllä hyvin pöydän ääressä ja sen takana. Lavan etureuna taasen oli aivan pimeä, eikä esiintymisvuorossa olevalla ollut kasvot kuin osittain valossa. Muutama piste oli, jossa näkyi koko kasvot, mutta epätasainen valoitus oli todella ärsyttävää. Tämä vaikutti myös siihen, että screenillä nähdyt kuvat olivat pimeitä. Eivät vain hämäriä, vaan pimeitä. Tuliko kaikki järjestelyt sitten liian nopeasti kasattavaksi, en tiedä, mutta tämä harmitti. Toivottavasti sunnuntaille on parempi tekniikka.

Kuka sitten oli suosikkini?
Kaikki. Aivan jokainen. Kyllä. Jokainen esitys oli persoonallinen ja erottui toisista. Enkä pysty nimeämään vain yhtä taikka kahta muiden yläpuolelle.

Kaija on sielä Nipan takana piilossa! 

Siltsu oli ylivoimaisesti läsnäolossaan shokeeraava. Karisma ja energia vyöryi yleisöön ja huokui positiivisuutta, rentoutta ja voimaa. Voimaa oli myös hänen äänessään ja itse olin sille aivan myyty. Myönnän, että huumorintajuni oli Siltsun juttujen kanssa aivan yksissä. Ihan samanlaista läpänderiä sitä tulee itsekin heitettyä vähän turhan usein. Ainakin joskus tuli, nyt on ollut taas vähemmällä. Miksiköhän?

Jonne Aaron oli tasaisen vahva. Herkkä ja suloinen esiintyjä. Silti samalla hyvin läsnäoleva ja rehellinen. Myös se, että olen pitänyt häntä rokkikukkona karisi pois. Ei tarvinnut kukkoilla, eikä esittää. Olla vain ja se riitti. Jonnen herkkä ote yleisöön oli myös mielestäni liikuttavaa. Semmoinen pikkuisen poikamainen, mutta ei teeskennelty tai vitsillä heitetty, kuten Siltsulla.

Jare. Voi Tiihosen Jare eli Poski eli Cheek. En koskaan voinut uskoa olevani näin heikkona räppärin tekemiin biiseihin. Vain Elämää-levyjen Jaren omat ja laulamat biisit ovat tehneet maailmaani raon. En pysty vielä kuuntelemaan Cheekin tuotantoa, mutta Jarea kuuntelen enemmän kuin mielelläni. Myös se häkeltävä rytmitaju sai minut puolelleen. Räppäri räppäsi vähän omaakin biisiä ja silti se VE-sovitus oli mieleeni enemmän. Mutta kyllähän tässä on käsinkosketeltavissa se kulissien rapiseminen ympäriltä. Mikä tekee räppiskenelle vain hyvää. Kolistella siellä niitä jämähtäneitä mielipiteitä, jotka vangitsevat artisteja jo etukäteen. Myös Jaren uskomaton lavaenergia esiintymisessä sai tämän tytön sukat liekkeihin. Jos jalat olisivat kantaneen, niin ehdottomasti olisi tullut jorailtua Jaren mukana enemmän.

Nipakin suoriutui urakastaan kohtalaisesti. Kaikista kuitenkin Nipa jäi etäiseksi. Ehkä siihen vaikutti näiden energiatykittäjien joukko. Nipa tasapainotti kuitenkin olemisellaan tätä hurmioon kohoavaa tunnelmaa. Vähän myös nyki omaa suunpieltä hymyyn, kun havaitsin Nipan esiintymisasennon olevan edelleen sama, kuin aina ennenkin! Go Nipa!

(kuva: Kari Martiala)

Katri Helena oli keskeyttänyt sairaslomansa näiden kahden konsertin vuoksi. Hieman se ehkä kuulsi äänestä, ettei Katri ihan kunnossa ollut, mutta kokonaisuudessa se ei haitannut yhtään. Ei edes siinä kohtaa, kun  meinasi biisissä lähteä mopo keulimaan ja rytmi vähän hävisi, mutta niin suurella ammattitaidolla Katri sen korjasi, että ohhoh. Nähtiihän konsertissa myös yksi biisin aloitus uudestaan, joten ihan samahan se on jos vähän rytmit häviää. Lisäksi Katrin ulkoinen olemus oli niin varma ja kaunis, että mitä tahansa siinä antaa anteeksi. Koin Katrin jotenkin säteilevän lavalla. Ehkä se fuksian värinen mekko vaikutti siihen. Rakkauden värinen!

Erin oli niin kaunis. Todella ihana mekko sopi hänelle täydellisesti. Erin oli sellainen tasavahva ja silti niin ihanan herkkä. Kappaleiden aikana hän myös eli pöydän ääressä keskittyen siihen mitä tapahtuu.
Erin olisi myös halunnut järjestää kännykänvaloista tehdyn sydämen, mutta se meni ihan pikkaisen pieleen. Iloa se kyllä tuotti, mutta epäonnistui täydellisesti. Erin oli todistettavasti ainoa, joka kuvasi yleisöä lavalta.

Kaija Koo. Koo on mun sieluni ääni. On ollut aina vuodesta 1993 asti. Olen kasvanut Koon biiseihin ja ääneen. Kaija Koo saa aikaan kylmiä väreitä ja tunnepurkauksia. Livenä ääni toimii vielä enemmän ja vielä syvemmälle kuin muutoin. Ei siis tarvitse sanoakaan miten Kaija Koon esiintyminen minuun vaikutti. Ensimmäisestä Won't let Go:sta alkaen aina kyyneleet oli herkässä. Ei ehkä niinkään Mikä Siinä Onin tai Mennään Hiljaa Markkinoille aikana, mutta niissäkin liikutuin. Siinä vain on jotain maagista. Aina.
Kaija onnistui tarjoilemaan muutaman epic-momentsin mm. pudottamalla mikrofonin pöydän alle kesken herkän esityksen. Yritä siinä sitten olla repeilemättä, kun toinen möyrii pöydän alla Jaren virnuillessa vieressä ja vilkuillessa pöydän alle.

(kuva: Ismo Henttonen)

Olin ilahtunut myös satunnaisista duetoista, jolloin pöydästä nousi kappaleen alkuperäisesittäjä ja osallistui "vetoon". Ei kai tarvitse sanoa miten potti räjähti koko areenalla Tinakenkätytöstä?

(kuva: Matti Matikainen)

Kaikenkaikkiaan konsertti oli täydellinen joululahja. Iloa, valoa, positiivisuutta, ihanaa musiikkia ja mukana oleva yleisö! Oli huumaannuttavaa kuunnella sitä aploodien pauhua ja kohinaa. Puhumattakaan siitä metelimäärästä jonka Jare sai aikaan. Tai kun nauru raikaa ja ilon pystyy tuntemaan sormenpäissään. Kyllä, Vain Elämää onnistui siinä mitä odotin, eikä mikään kirjoitus voi koskaan kertoa sitä miltä se henkilökohtaisesti tuntui. Kriitikoiden tarkoitus on kritisoida, mutta hieman surullista lukea niitä näissä merkeissä. Ehkä niistä syistä, mitkä voi lukea merkinnän alkupuolelta. Kriitikko ei saa heittäytyä samalla tavalla. On oltava etäinen ja ammattimainen. Vaikka ne mitä olen lukenut eivät sitä kauheasti ole. Valitettavasti. 

Kun sitä kuitenkin toivoo ihmisten onnellisuuden ja ilon olevan tärkeämpää kuin ruotiminen ja morkkaaminen ja dissaaminen. Puhumattakaan siitä, miten paljon hyvää sarja on saanut aikaan. Läheisyyttä, konkreettista yhteistä aikaa ja sellaisia asioita, joiden vähenemisen huomaa ihmisten pahan olon kasvusta. 

Eivät suotta saaneet Multiplatinaa vielä illan päätteeksi. 

Yleisö sai kiitokseksi yllätysencoren, jokaiselta yksi biisi. Montaa biisiä ei jäänyt esittämättä! Aikamoinen setti. Harjoittelemattomat vedotkin sujuivat hyvin. Tästä syystä konsertti venyi melkein tunnin yliaikaa. 

Mutta oli se täysin sen arvoista! Edelleen! Tällä ilolla voikin jatkaa ensi vuoteen. 

Käydä keikoilla, nauttia musiikista ja yrittää päästä eteenpäin elämässä. Ei ainakaan taaksepäin ♥