keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Ratiritiralla, semmoinen talvihalla.

Joulu. Tuo "juhla", jonka voisin hypätä yli ihan suosiolla.
En ole jouluihminen, mutta muutamana vuonna on ollut ihan siedettävät pyhät. Tänä vuonna teki todella tiukkaa. Ehkä osasyy oli siinä, etten ehtinyt rauhoittumaan kotona, kun piti jo singahtaa eteenpäin.

Itselleni tärkein päivä on Talvipäivänseisaus. Juhlin sitä itsekseni ja iloitsen pimeyden selän katkeamisesta. Valo on enemmän kuin tervetullut asia. Kohta alkaa se kolme minuuttia päivässä-tahti, joka tuo valon taas ihmisille. Siinä on mun joulu. Se on mulle paljon tärkeämpää, kuin mikään muu tässä loppuvuoden hössötyksessä. Yleensä pyrin syömään vähän juhlallisempaa, nostamaan maljan ja tekemään just sitä, mikä tuntuu itsestä hyvältä.
Tänä vuonna se oli ystävän tapamista ja illasta hyvää musiikkia, ruokaa ja rauhallista lepäilyä. Avasin lahjan, joka sai minut itkemään ja nukuin hyvät yöunet.

Lahja oli osa salapukkirinkiä, jossa jokainen lähettää ja vastaanottaa nimettömän lahjan. Lähettäjät ja saajat ovat arvottu. Tänä vuonna arvonnan suoritti ystäväni mies, jolla ei ollut osaa eikä arpaa salapukkilaisiin. Sain William Shakespearea. Kuten Haluatte paljastui kääreistä.

suomennos: Kirsti Simonsuuri
Oivallinen oli salapukki tänä vuonna. Oikein oivallinen. Sopiva tämän vuoden teemoihin ja tarjolla on taas yksi pakopaikka toisen maailman kautta.

Joulu itsessään meni vähän toisenlaisissa tunnelmissa. Riitaa, ahdistusta, pahaa mieltä ja valtaosin sitä semmoista, mikä on aika masentavaa. Oli siellä hyviäkin hetkiä. Kuten se, kun keskustelunlomassa veljeni avovaimo nauroi niin että kakoi omaa räkäänsä. Siinäpä vasta hetki ja naurujen kohtaaminen. Mutta aika harvassa olivat ne hetket. Ääripäistä toiseen ja sitä semmoista. Lapsen riemu lahjakamerastaan ja muista lahjoista oli aika ihana. Tokihan se oli sitä, että revitään paketit auki ja sitten seuraava, mutta kyllä sieltä löytyi arvostustakin niille saaduille asioille. Piti pelata peliä, ottaa kuvia, leikkiä barbeilla ja niin edelleen. Toinen lapsi osasi myös avata lahjansa. Paperit lähtivät lahjoista aika pian ja repiminen oli kivaa. Kyllähän se sieltä paljastunut autostimulaattorikin taisi olla aika kova juttu. Eikä vähiten sen tuottamien äänien vuoksi.

Itselle kuitenkin ne riidat ja huudot jäivät päähän pyörimään. Kiertämään siellä, että miksi pitää huutaa ja riidellä. Tähän vaikutti myös se, että olin kipeä. Selän haava kipeili muutamaan otteeseen aika tavalla ja sekin ahdisti. Jalat särkivät huonoista asennoista ja tuoleista ja kaipasin omaa sänkyä. Semmoista normitouhua. Onneksi vältyin pahimmalta, uskoisin. Makuutilassa ei ollut kovinkaan kostea, kun saunan tuuletus ohjattiin toisaalle.

Nyt, kun tästä kaikesta on selvitty jotenkinpäin on aika huokaista. Oma koti tuntuu niin hyvältä. Minä ja kissat ja juuri ne omat jutut, eikä muuta. Ensi viikolla Vain Elämää-konsertti, ystäviä ja leffoja. Jos en saa leffaseuraa, vietän vuodenvaihteen itsekseni elokuvien parissa. Sipoossa - Nikkilässä on jälleen iso uudenvuoden ilotulitustapahtuma jonka aion ehkä käydä katsomassa. Se on ainoa ilotulitus, joka ei aiheuta niin suurta kauhua ja pelkoa mitä ne tavisten paukut. Siinä kohtaa olen kuin koira, pelkään paukkuja ja kovia ääniä. Säikyn niitä ja se on aika pelottavaa. Se Nikkilän paukkutapahtuma on kuitenkin sellainen jota pystyn itse hallitsemaan. Kaikki tulee samasta suunnasta ja sen näkee. Ei mitään yllätyspaukkuja selän takaa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti