Liikuntarajoitteisen liikkuminen.

Tämän päivän teema on ollut ihan tavallinen paikasta toiseen siirtyminen.

Luin aamupäivällä iltalehdestä miten jotakuta on uhkailtu invapaikalle pysäköinnin vuoksi, sillä hän ei ole näkyvästi liikuntarajoitteinen. Vuosia äitini kanssa kulkeneena (jolla siis on se lupa ja vaikeuskin) olen saanut osani tästä toiminnasta. Silloin, kun ei itselläni ole ollut liikkumisen kanssa mitään ongelmia. Onhan se hyväksi, että "kansalaisvalvonta" toimii. Invaruuduille kuitenkin on tarpeensa ja syynsä. Niitä käyttävät ihmiset, jotka oikeasti niitä tarvitsevat. Eniten niistä kuitenkin huutelevat ne, joilla sitä lupaa ei ole. Eikä tarvetta. Mutta halua sitäkin enemmän. Näiden pysäköintipaikkojen suhteen myös estetään enemmän ja ollaan häikälemättömän röyhkeitä näitä ihmisiä kohtaan.

Tositarina. Olimme menossa paikkaan X, jonne pääsyn vuoksi täytyi ajaa jalkakäytävälle, hieman. Kuljettajan paikalla toimi äitini, jolta löytyy invalupa. Hänen ajaessaan jalkakäytävälle ja laittaessa vilkun päälle kääntymisen merkiksi jäi vanhempi mieshenkilö seisomaan eteen. Seistä törötti siinä, eikä liikkunut senttiäkään. Äiti näytti hänelle invamerkkiä. Mies ei väistänyt. Lopulta tilanne äityi siihen, että mies haukkui sekä minua, että äitiäni hyvinkin voimakkain sanakääntein. Tilanne oli äärimmäisen absurdi. Solvaukset vain lentelivät ja pelkäsin jo hetken että tilanne äityy käsirysyksi. Mutta näitä riittää, samankaltaisia tarinoita. Pelkkä lupakortti ei riitä, sillä "sen voi ostaa poliisilaitokselta".

Itse olen liikuntarajoitteeni kanssa (kävelyn hitaus ja kyynärsauvat) saanut monenlaisia vastaanottoja. Viimeksi tänään kohtasin kahdenlaista tulkintaa. Toisessa oli voimakasta tuhinaa selkäni takana ja ohittamisen jälkeen - siis kun vastaantulijat olivat menneet ohitse - kiroilua ja tuhinaa hitaudesta. Kiitos ja hyvää päivänjatkoa sinullekin. Toisaalla sitten taas ystävällisyyttä ja avuliaisuutta oven avauksessa ja ehkä täydellistä palvelualttiutta ammattilaiselta Kansallisteatterissa. Ammattilaisella oli selkeästi kiinnostus ja halu auttaa. Mitä vaihtelua!

Mikä sitten saa ihmiset käyttäytymään näin? Melkein sylkemään toisten ihmisten päälle vain erilaisuuden tai hitauden vuoksi? Olen kohdannut myös kateutta kyynärsauvoja ja liikuntarajoitteisten palvelua kohtaan. Kyllä, kateutta. Niin sairasta. Antaisin mielelläni tämän syyn näihin ongelmiin koska tahansa eteenpäin. Jos voisin, antaisin kepit pois sille kateelliselle ja vaivat samalla. Vaikka sitä pääsee hissillä, vaikka muut ei pääse, niin ei se silti ole niin hehkeää. Ei todellakaan.

Minulla on myös huudettu jonossa, äyskitty kun olen tiellä ja asioita, joihin ei edes mielikuvitus riitä. Rollaattorin kanssa kulkiessa ihmisten reaktiot olivat vielä voimakkaampia. Olen puhunut tästä ennenkin. Osa ihmisistä oli auttavaista ja ystävällistä ja sitten oli ne, jotka kääntyivät ja menivät pois jos pyysin apua. Ei edes vastausta saanut, ainoastaan pelkän poistumisen. Usein heräsi kysymys, miksi. Mikä saa ihmisen käyttäytymään niin. Kerran tai kaksi vielä jotenkin voi ymmärtää, mutta se oli enemmänkin sääntö. Suurempi osa vältteli kuin auttoi. Toki apua sain aina, mutta ehdin myös yhtä usein miettimään josko en saakaan apua muilta kansalaisilta.

Erityisesti nämä liikunnalliset ilot nousevat pintaan kaupunkien keskusta-alueilla. Siellä pitää olla nopea, sähäkkä ja pois alta. Muutoin kannattaa varautua ihan kaikkeen.