Kuin läpi sumun.

Kävipä tässä sitten niin, että reissulta palautuminen vei aikaa luultua enemmän ja voimat katosivat täysin. Hiljaksiin alkaa olemaan huteran alustan heiluminen tasaantunut. Kaksi viikkoa paluun jälkeen. Semmoiset voimat liikkeellä.

Ei tässä vieläkään mitenkään yltiöpäisen riemuisella mielialalla hypellä, mutta pidän sitä jo aikasti normitilana.

Kaiken tämän ohella on kuitenkin ensisijaisesti yritettävä jaksaa pyörittää virastoihin liittyviä paperipinoja, kuitteja ja hakemusten tilanteita. Tällä hetkellä Kela ei etene ennen kuin Keva antaa päätöksen. Tai siis antaa tietoon summia, joilla edetään. Vasta sen jälkeen Kela voi päättää ne kaikki muut asiat. Siten taas kohta huhtikuussa sama rumba uudestaan. Toivottavasti vähän pienemmällä volyymillä, mutta uudestaan kuitenkin.

Jos tässä sairastamisessa jotain oppii, niin tämän järjettömän byrokratiakoneiston toiminnan. Mihin soittaa, mitä sanoa, millä äänensävyllä, koska kannattaa itkeä ja missä kohtaa ei missään nimessä kannata itkeä. Kiroilla ei kannata missään, mutta ärtymystään kannattaa purkkaa. Huutaminen auttaa kaikista vähiten. Hirveän hyvä lausahdus on myös "voiko tästä antaa mihinkään palautetta - siis järjestelmästä, ei sinun toiminnasta". Jos haluaa henkilöistä antaa palautetta, ei sitä kannata kysyä suoraan heiltä itseltään.

Rasittavaa tämä on silti. Kelan lomakkeet ovat vaikeita, eikä niihin löydä ohjeitakaan mistään. Täyttämiseen menee vähintään 1.5 tuntia per sivu ja sivuja on vähintään neljä. Tämän jälkeen vielä pari lisäselvitystä ja sitten ehkä on kaikki. Asiaa ei auta Kelan oma ristiriitaisuus ohjeissa ja vaatimuksissa.

Joissain kohdissa on myös tuntunut siltä, että oma-aloitteisuus on pahasta. Hyvin pahasta. Se ei edistä omia asioita ollenkaan, että menee sanomaan olevansa oma-aloitteinen. Että jos onkin moinen piirre itsessä, ei sitä parane sanoa ääneen.

(kuva: deviantart.net by Eman)

Nyt on kuitenkin tämän odottamisen kanssa huomannut miten salakavalasti masennus hiipii mieleen. Ei kiinnosta, on ihan sama ja what evö. Jääminen kotiin on kiinnostavinta ikinä. Hiljaisuuden kuunteleminen ja kattoon tuijottaminen myös. Välillä vähän käsiä voi venyttää ja sitten taas back to silence. Radiota kuuntelen aamupäivisin, jotta pysyn kiinni uutisissa. Rutiinit alkavat hiipua ja päivä voi helposti kulua pyörimällä vain jääkaapin ympärillä, kuitenkaan syömättä päivän aikana mitään! En nyt vielä ole mitenkään huolissani, koska en jaksa. Ihan sama, kyllä se tästä suttaantuu. Pystyn vielä nauramaan, joten se riittää. Mutten pysty pysymään päätöksissäni, semmoista se välillä on. Mitä sitten jos ei voi lopettaa karkin syöntiä, jos ei ole kahteen päivään syönyt mitään. Sitten syö monta päivää pelkkää karkkia! Halojaa! Älyjä! Yökh.

Kahvia olen juonut tänään.
Juon sitä huomennakin.