tiistai 27. elokuuta 2013

Kaikkea aikanaan.

Kesä meni. Viime hetket on käsillä ja yritän imeä itseeni sitä valoa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Parhain tapa siihen lienee tällä hetkellä yksinkertaisesti tuijottaminen ulos.
Niinpä niin, tuijottaminen ulos omalta sohvalta, kun uloskaan en pääse. Odotan edelleen operaatiota.
Sitä, minkä piti olla ensin kesäkuun alussa ja sitten elokuussa ja nyt sen pitäisi olla ylihuomenna. En luota enää vähääkään toteutumiseen. En sen viime kerran jälkeen. Tulin kotiin sairaalasta edelleen hieman esilääkittynä ja päästäni pyörällä. Olin mennyt sairaalaan edellisenä iltana, nukkunut äärettömän huonosti, jännittänyt koko päivän ja saanut esilääkkeenkin, kun hoitaja tuli kertomaan peruuntumisesta. Alunperin kirurgi varoitti että toimenpide saattaisi peruuntua, mutta sen pitäisi selvitä aikaan x ja x. Selvisihän se, positiivisella tavalla, jolloin sain esilääkkeen. Jonka jälkeen se sitten peruuntuikin.



Kohta on siis takana 9 kuukautta pelkkää odottamista. Melkein kuin lasta odottaisi, muttei sentään. Onhan stimulaattorinkin laittaminen eräänlainen elämänmuutos. Ainakin tämän hetken elämäntilanteeseen verrattuna.

Miksi sitten en kesällä kirjoittanut?
En jaksanut. En saanut itsestäni irti mitään ylimääräistä. Pikemminkin vain laahustelin sinne ja tänne. Kävin Lapissa, parilla keikalla, näin ystäviä, Turkua, nautin kesästä ja polttelin jäitä. Sen lisäksi yritin pitää yllä jonkinlaista päivärutiinia ja siinä kyllä eeppisesti feilasin. Sen lisäksi peruuntuneen leikkauksen jälkeen järjestelin asioita uusiksi, koska kaikkihan oli laskettu sen varaan että toimenpide tehdään. Koko tapahtuman jälkeen väsähdin myös aika huolella. Olen ollut väsyneempi kuin pitkiin aikoihin, alakuloisempi myös.

Taksi huomiselle on tilattu, tavarat melkein pakattu ja taas kutsuu Töölö. Se, mitä siellä tapahtuu jää nähtäväksi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti