keskiviikko 4. joulukuuta 2013

In your head?

Älä ikinä sano että huonommin ei enää voisi mennä, aivan taatusti voi. Jos tarpeeksi manaa, meneekin. Nyt olisi juuri sellaisen sarjakuvastripin paikka missä valmiiksi jo ollaan aika pohjalla ja sitten tapahtuu jotain ja meneekin huonommin.

Tällä hetkellä ei oikein kiinnosta mikään. Yritän silti, mutta mielenkiintoa ei ole. Katse on kyllä eteenpäin, mutta siellä on aika pimeän oloista juuri nyt.

Mietin pitkään kirjoitanko näistä asioista tänne, mutta tämä on tällä hetkellä isoin osa elämässäni. En aio revitellä elämääni netissä, mutten haluaisi pitää tätä ihan hiljaisenakaan. Edellisestä merkinnästä on kuitenkin jo kuukauden päivät. Puolustuksekseni sanon kuitenkin että kun mieli on hajallaan ja voimavarat vähäiset, eikä ajatus toimi, ei blogin päivittäminen ole ensimmäinen vaihtoehto. Eikä edes toinen.

Mielenterveysasiat ovat olleet asia mitä ajattelin alkuun olla kirjoittamatta tänne ollenkaan. Ehkä tämänkin tekstin voin poistaa jos koen sen olevan liikaa. Nämä asiat kuitenkin ovat isoin osa tätä päivää. Kun mielenterveys horjuu on edelleen niin voimakas ennakkoluulo siitä, että ne pitäisi piilottaa ja kätkeä. Olla hiljaa ja ehkä vähän hävetäkin. Yhteiskunnassa masentuneilla on leima laiskuudesta tai rohkeudesta, riippuu aivan keneltä kysyt. Se puoli joiden mielestä masentuneisuus on alakuloa ja laiskuutta ei todennäköisesti ole tietoista kokemusta masentuneesta ihmisestä. Näitä on tänä päivänä yllättävän paljon. Vaikka masentuneisuudesta puhutaan paljon, ei se siitäkään huolimatta ole vielä asia, jonka kanssa olisi helppoa olla vahva. Itsesyytökset ja laiskaksi leimaamisen pelko eivät auta masennuksen keskellä elävää. Vielä vähemmän auttaa se, että niin moni käyttää termiä "väärin". Lainausmerkit siksi, etten halua väheksyä väsyneisyttä ja alavireisyyttä tai uupumuksen tunteita ja osalla ne ovat osa masennusta. En silti jaksa uskoa kenenkään masentuneen parantuneen tai toipuneen viikonlopun yli lepäämällä ja ottamalla rennosti. Tai että hermoromahdus on jotain mistä selviää kun saa olla hetken (1-3 päivää) yksin. Oma työuupumukseni kesti kolme kuukautta ja siinä oli seassa masennusta, mitä ei silloin vain havaittu. Toki nämä asiat ovat yksilöllisiä ja reaktiot erilaisia, mutta masentuneen ihmisen toimintakyky on hieman eri tavalla rajoittunut kuin uupuneen.

Ymmärrän kyllä suhtautumisen mielenterveysongelmia kohtaan. Se ei ole samalla tavalla näkyvää tai ymmärrettävää mitä vaikka maksasairaus tai katkenneet luut. Mielenterveydessä paljon puhutaan myös asioista tunteiden kautta. Jolloin on helppo lähteä siihen harhakuvaan, että näihin voisi jotenkin vaikuttaa. Ei tunteisiin voi vaikuttaa, mutta siihen voi miten niihen reagoi. Siksi masennuksenkin vakavuutta on helppo vähätellä. Ota nyt masentunut itseäsi niskasta kiinni ja paranet. Piste.
Toisin kuin vaikka skitsofrenia tai psykoottisuus on helpommin käsiteltävissä ja sitä myöden jotenkin niitä on helpompi ymmärtää. Usein unohdetaan että masennus voi olla yhtälailla invalidisoiva kuin se skitsofreniakin, vaikka ilmenemismuoto onkin aivan toisenlainen.

Itseäni ainakin suututtaa masennuksen ja masentuneisuuden vähätteleminen. Ennakkoluulot ja harhakäsitteet masentuneesta ihmisestä ovat valitettavan voimakkaita. Olen törmännyt liian monta kertaa siihen etten vaikuta masentunteelta. Kyllä, masentunutkin voi osata nauraa vitseille tai jopa kertoa niitä itse. "ei susta kyllä ikinä uskois että sä olet masentunut" on lauseke, joka tuntuu pahemmalta mitä voisi kuvitella. Siinä missä sitä on tyytyväinen että suojakuoret pysyvät pystyssä ja pitävät huolen ettei se oma rikkonaisuus paista läpi, tulee pettymys ettei se ystävä ehkä sittenkään tunne minua niin hyvin.

Sain oman diagnoosini vuosi sitten. Diagnoosin, joka toi mukanaan helpotuksen pitkään vaivanneisiin asioihin. Sen tarjosi lopulta psykiatrian erikoislääkäri, jonka toimenkuva piti sisällään laajamittaiset tutkimukset ja testit. Toki "tavallinen" masennusdiagnoosi oli kirjoitettu jo aiemmin, mutta tämä toinen antoi vastauksen niin moneen muuhunkin asiaan. En siitä sen enempää halua sanoa, muuta kuin että se ei ole skitsofrenia, eikä bipolaari. Diagnoosi auttoi minua kuitenkin ymmärtämään itseäni ja asioita hieman paremmin. Asioita, valintojani ja reaktioita. Niiden tunnistamisen helpottuminen on kyllä vaikuttanut elämään hyvällä tavalla. Voisin siis sanoa diagnoosin tehneen sen, mihin terapia ei koskaan pystynyt.

Tokihan olen vuosien saatossa psykoterapiani käynyt. Kolme vuotta kuluttanut sohvaa ja tehnyt töitä asioiden kanssa. Havainnoinut, muovannut, kääntänyt, vääntänyt ja tärissyt. Oliko siitä hyötyä? Tavallaan, vaikka kaikki päättyikin aika kesken.

Miksi haluan tästä puhua?
Siksi, ettei aihe olisi niin tabu. Siksi, että jaksamisesta puhumista ei heti leimattaisi laiskuudeksi tai saamattomuudeksi. Jaksaminen on henkilökohtaista ja siihen voi saada tarvittaessa tukea, mutta missään nimessä niitä asioita ei pidä vähätellä. Toki nämä ovat asioita, joiden kohdalla useat ärsyyntyvät. Usein olen kokenut heidät henkilöiksi jotka eivät osaa tai uskalla puhua jaksamisesta. Ei ole häpeä olla jaksamatta, vaikka se yhteiskunnan paineiden alla siltä tuntuukin. Joskus oikein voimakkaasti ja siihen sekoitetaan syyllistämistä jaksamattomuudesta. Itse taakkasi kannat, joten siinähän nyt kärsit. Ymmärtämättömyys ja pelko. Ehkä suomalaisten historiassa on vielä niin vähän aikaa siitä, kun kaikki vähääkään poikkeavat leimattiin hulluiksi ja lyötiin milloin mihinkin lukkojen taakse. Tai kun vaihtoehtoja pärjäämiselle ei ollut ja väsymisestä ei puhuttu, kaikkihan sitä olivat väsyneitä.

Jossain kohtaa on puhuttu myös tämän ajan vaikuttavan masentuneisuuteen. Muttei silti nähdä sitä, että jossain toisessa ajassa masennusta ei olisi hoidettu mitenkään. En jaksa uskoa masentuneisuuden olleen yhtään vähempää, mutta tietoa sen oireistoista ja diagnosoinneista oli vähemmän.

Mielenterveys on tärkeä, yritä pitää siitä kiinni.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti