Finnkino on pyörittänyt muutaman vuoden live-esitysten taltiointeja National Theatresta, Lontoosta. Osa näytöksistä on tullut käsittääkseni ihan suoranakin ja osa on taltioituja näytöksiä. Ensimmäinen NT Live oli Phédre vuonna 2009, johon hullaannuin täysin. Se jätti elämään hienoisen kutkutuksen NT Liven esityksiä kohtaan.
Viime vuosi oli National Theatren juhlavuosi sen täyttäessä 50 vuotta. Marraskuussa heillä oli 50 years on Stage-juhlalähetys ja siihen liittyen on ollut useiden näytelmien uusintanäytöksiä. Frankenstein oli yksi niistä.
Näimme Frankensteinin vuonna 2012 ensimmäisen kerran. Alkuperäisesti se on kuitenkin näytetty jo vuonna 2011.
Minulle itselleni Frankenstein oli iso kokemus ja jokseenkin myös osoitus siitä, mitä teatterin pitäisi olla. Samalla se murjoi hieman elämääni ja laittoi asioita perspektiiveihin. Se sai minut tekemään isoja päätöksiä ja näkemään asioita toisessa valossa. Meidän kanssamme samassa näytöksessä oli Kansallisteatterin pääjohtaja, Mika Myllyaho. En tajunnut sitä ennenkuin olin möläyttänyt suuresta suustani ettei suomessa tulla ikinä näkemään mitään yhtä koskettavaa ja mitään yhtä taidokasta. Frankenstein sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa tammikuussa 2013...
Nationa Theatren Frankensteinin näkeminen sai minut kuitenkin vain vakuuttunemmaksi siitä, että se on parasta teatteria mitä olen ikinä tähän mennessä nähnyt. Siinä kaikki palaset ovat kohdallaan, näyttelijäntyö on jumalaista ja se nostaa esiin ikuisia, mutta kuolemattomia asioita. Näytelmä ei kuitenkaan ole sama kuin Mary Shelleyn kirja. Näytelmä tuo uuden kulman vanhaan teokseen ja se on erittäin hyvä ratkaisu.
Jo pelkkä kokemuksen ajattelu saa sisäisen kulttuurinarkkarini kuplimaan. Päästessään näkemään jotain niin täydellistä tässä maailmassa on ainutlaatuista ja haluaisin suoda sen aivan jokaiselle.
Ystäväni kanssa poistuimme äimistyneinä salista. Kesti pitkään ennenkuin kumpikaan pystyi sanallistamaan oloaan, joka oli aika hataralla pohjalla. Edelleen se on hieman hakusessa.
Kirjoitin samana yönä heti ylös ajatuksia, jotka ajattelin liittää tähän perään.
NT Liven esityksistä voi hakea lisätietoa Finnkinon sivuilta.
--
Jos edellisellä kerralla olin aivan myyty, ei tämä kerta kalvennut sille yhtään. Etukäteinen täpinä ei poistanut odotuksia ollenkaan, päinvastoin. Kokemus vahvisti näkemystäni siitä, että esitys on ehkä paras näkemäni teos tähän mennessä. En voi sanoa näytelmä, sillä tämä oli muutakin. En ole ennen tätä ollut mitenkään maailman suurin Frankenstein-fani. Se on ollut ihan ok tarina ja kulttuurihistoriallisesti ehkä jokseenkin uraa uurtava ja sensaatiomainen, muttei semmoinen mikä saisi minut hihkumaan riemusta. Sen sijaan näytelmäversion nähtyäni rakastuin kerta heitolla. En niinkään siihen tarinaan, vaan siihen miten näytelmäversion kautta voidaan tutkia elämää, ihmisyyttä ja sen ulottuvuuksia. Kansallisteatterin versio ei siinä oikein onnistunut, mutta NT:n versiossa on sitä paljonkin.
Silti se mikä vaikuttaa vahvasti mielipiteen muodostumiseen on se, että NT:n versiossa nähdään niin voimakkaasti näyttelijäntyön syvin ydin. Se haurain ja vaikuttavin osa. Se, mihin jokaisen näyttelijän pitäisi pyrkiä kaikin mahdollisin keinoin joka hetki ollessaan lavalla. Samalla se oli silti niin täydellistä ja kevyttä, mutta myös raskasta ja synkkää. Harmoninen ristiriita kuvaa sitä kokemusta, kun tiedostaa näkemänsä olevan jotain ainutlaatuista ja täydellistä, mutta silti mielessä käy voiko sen tehdä sittenkin vielä jotenkin paremmin?
Frankensteinissa kaivetaan myös ihmisyyden ulottuvuuksia. Siinä voi nähdä mielenterveydellisten ongelmien eskaloituvan, mutta samalla voi kyseenalaistaa nekin. Silti ollaan elämän perusasioiden äärellä; mitä on rakkaus, kenellä on siihen oikeus, miten rakastaa, hyvyyden ja pahuuden teemat.. Kaikkien näiden keskellä ihmiset tekevät ratkaisuja, kuten niiden teatterin seinien ulkopuolellakin. Ratkaisuja, jotka sitten vaikuttavat kaikkeen.
On vaikea tuoda sanallisesti esille sitä kokemusta minkä tämän teoksen katsominen sai aikaan. Kun tulimme ulos emme kumpikaan saaneet sanottua oikein mitään. MItkään sanat eivät olleet riittävästi. Raadollisuus ja rajallisuus oli jokseenkin niin iholla, ettei vain voinut sanoa siitä mitään. Samalla oli onnellinen saadessaan taas todistaa teoksen olemassaoloa, mutta myös surullinen kun se oli ohitse. Tyhjyyskään ei riittänyt, kun ei kuitenkaan ollut yhtään sisältä tyhjä. Oli... erilainen. Muuttunut, kokenut, häkeltynyt. On kyllä edelleen.
Salaa toivon että tämä tulisi vaikka kerran vuodessa, mutta sitten taas en.
Haluaisin että sitä tehtäisiin enemmän, mutta sitten taas en kestä tämän tekemistä huonosti.
Jo se Kansallisteatterin kökkö versio oli liikaa.
Ehkä osaan huomenna ajatella asiaa selkeämmin. Tällä hetkellä tunnelma on edelleen sama mitä tullessa ulos salista. Sitä vain tuijottaa eteenpäin ja ajattelee näkemäänsä. Sitä fyysistä työtä, sitä lavastusta, tarinaa, dialogeja, ihmisiä, vaikutteita, motiiveja, ohjausta, kuvausta, kokonaisuutta.
Mind. Blowing. Amazingly different.
♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti