Matkaraportti. Sunnuntai.

Aika pakata kamat ja aloittaa viimeinen päivä. Mielessä vain yksi asia; kotiinpaluu 

Aamun ensimmäinen hetki on matka alas hotellilta aamiaiselle. Mun selkä on vähän rikkonaisena ja portaiden käveleminen on aika kamala jo ajatuksena. Ystävällinen T tuo sen verran aamiaista mitä saan alas. Juustoa ja kurkkua. Kivun puolesta kotimatka on oikealla paikalla, mutta toisaalta taas pää sanoo, että se helpottaisi lepäämällä vähän ja voisin vielä jäädä Lappiin. Paitsi etten todellakaan. Arkihan alkaa seuraavana päivänä. Meillä kaikilla. S ja E palaavat töihin ja me T:n kanssa erilaisiin kuvioihin. 

Alkumatka on aika hiljaisen oloinen. Otamme matkalla valokuvia, näemme parit porot (etelän tytöt innoissaan...). Sitten hups vaan ja olemme taas Rovaniemellä. 
Pysähdymme Turistilassa (eli Napapiirillä). Pohjolasta kotoisin oleva T johdattaa meidät postitoimistoon, jossa on yksi hullunmylly. Pienehköltä vaikuttava tila täynnä kiinalaisia   
Kiinalaiset tönivät, repivät, huutavat, juoksevat ja ottavat valokuvia. T sujauttaa muutaman kortin postilaatikkoon ja vie meitä - toisenlaisia turisteja - eteenpäin. Ympärillä soi joululaulut. Minun, jouluvihaajan, angstimittari vain nousee sen renkutuksen keskellä. Oikeasti, hyi! Pääsemme kuitenkin sisälle siihen rakennukseen missä joulupukki on. Pyörähdämme vessassa, shopissa ja suuntaamme sen jälkeen kohti Pukkia. 

Sen Salaisen Oven jälkeen on ihan eri meininki. Mystinen musiikki soi, on vähän hämärää ja jotkut muut kuin kiinalaiset juoksee ohi.  
Sisällä on myös Salaisuuksia, joita en aio paljastaa. 
Pääsen toisenlaisella hissillä ylös ja alamme odottaa vuoroamme Pukin luo. T valokuvaa salaa kuvaa missä Spice Girls on käynyt tapaamassa Pukkia. Edessämme jonottaa myös Äiti ja Poika. Poika on ehkä jotain kuuden vanha. Hän mököttää penkillä ja äiti yrittää painokkaasti sanoa jotain. Hetken aikaan seuraamme tilannetta ja hieman ehkä virnuillenkin mietimme mitähän siinä oikein kinataan. Kunnes E alkaa kääntämään meille tilannetta. Poika ei todellakaan tahdo mennä sisään. Siis ei ollenkaan. Istuu oikein kädet puuskassa ja muistaakseni sanookin "En tule! En tahdo!". Kieltämättä todella koomista, mutta sitten taas ei. Poikaa selkeästi jännittää niin paljon, ettei halua mennä sisälle. Lopulta äiti nappaa pojan syliinsä ja kantaa itkevän pojan sisään  Tilanne ei olisi kyllä ollut yhtään niin hauska ilman E:n toimittamaa käännöstä  

Meidän vuorokin tulee. Höpötämme pukille. On vähän hölmöä kyllä.  Kuvat napsitaan ja sitten eteenpäin. 
Rahaakin voisi maksaa kuvista  
Jep, tällähän se homma pyörii. Turisteilta rahat pois. Sitä vartenhan ne on siellä. 

Käymme sitten vielä moikkaamassa poroja ilman T:aa. Poro näyttää onnettomalta. Me turistit kuvaamme ja mietimme onko sarvet oikeat vai siihen päätä kiertävään nauhaan liimattuja  
On ihan hyvä ettei T ole mukana. Saisimme varmaan kävellä kotiin. Mutta poro näyttää onnettomalta. Minkäs sille teet. Me porokuiskaajat  

Sitten lähdetään ajamaan. Seitsemään mennessä on oltava Jyväskylässä. 
Pysähdymme kerran. Vessaan ja hakemaan evästä autoon. T soittaa lempibändiään, Rammsteinia. Nukahdan, mikä on todella harvinaista autossa.
Jossain kohtaa soi ensimmäisen kerran Mikko Alatalon - Kun sä menet Lappiin. Youtube. Omalla vastuulla!. Nauru ja tunnelma on ihan hillitöntä, edes henki ei meinaa kulkea kunnolla. 
Myös juttujen taso on nousussa. Kummeli-Span innovatiivinen ideariihi (pukuhuoneessa mm. Seksipuhelin-Marjatta ohjeistamassa riisuuntumista  ). Käsittämätön tunnelma. 

Ehdimme Jyväskylään reilusti ennen E:n junan lähtöä. Mikä on vain hyvä, ei tarvitse juosta junaan. Tunnelma on erittäin haikea. Yksi on nyt mennyt. Puhutaan vähän myös siitä haikeudesta ja se helpottaa tilannetta. Olemme edelleen ryhmä ja yhdessä. Facebook päivittyy ja yhteys pysyy. Mikään ei siis sinänsä lopu. Aika pian tulee tilanne, jossa haikeus purkautuu nauruna ja hysteriana. T jarruttaa vähän tiukempaa. Yritän samalla juoda, mutta jarrutuksen voimasta juoma pakenee pullossa pohjaa kohti. Jää juominen yrittämisen tasolle   Sanoessani sen sitten ääneen tilanne purkautuu nauruna huoltiksen pihalla. T ei meinaa päästä autosta ulos naurukohtaukseltaan.
Että näin. 
 

Matka jatkuu ja biisit soi. Ysäri, Vain Elämää, lisää ysäriä, vähän euroviisuja, mitä muita sieltä nyt sitten tuleekaan. Heinolan kohdalla, juuri ennen moottoritien ramppia noustessa tulee tuttu intro. Via Dolorosa. Tommi Läntinen.   

Viimeiset metrit menossa. Jutustelu on leppoisaa ja rentoa. Kunnes huomiomme kiinnittyy johonkin outoon edessä. Mitä hittoa. Onko se auto? Peräkärry? Mopo? Ihan sama, mutta ihan pimeä se on. Ei näy kuin pieni heijastus heijastimista kun on ihan melkein perseessä kiinni. Nomutta kiva! Hetken pohdittua on taas aika ottaa yhteys hätäkeskukseen. Ajamme auton perässä pitkän matkaa. Pakettiauto vetää perässään peräkärryä, joka on ihan täysin valoton takaa. Poliiseja ei kuulu, ei näy. Soitan uudestaan keskukseen. [i]Aiheuttaako se vaaratilanteita[i]? No, meidän mielestä se on yksi vaaratilanne, kun ei autoa voi havaita perästä ollenkaan. Ilmeisesti poliisi ei ole kanssamme samaa mieltä, sillä ketään ei näy Keravan liittymään mennessä. 

Siinä se sitten alkaa olemaan, kotinurkat.  
Kello on reilut kymmenen. Aika hyvä vauhti. Lähdimme vähän ennen yhdeksää aamulla. Hyvästelen S:n ja T:n. Saan oltua puoli tuntia kasassa. Sen jälkeen itken pitkään, avaan netin ja meitä yhdistävän sivuton, jääden odottamaan porukkaa linjoille.  

Ystävät.  
Ehkä sitä tunnelmaa ei voi koskaan mitenkään selittää kenellekään. Olen ylpeä itsestäni, että selvisin. Olen ylpeä Tytöistä, että jaksettiin. Ei tapeltu, ei kinattu ja kaikilla oli kivaa! Jos ei olisi ollut, se olisi voitu myös sanoa ääneen. Mikä ei aina ole itsestäänselvyys.