maanantai 31. joulukuuta 2012

Negatiivisuuden syöpä.

Tämä on niitä päiviä, kun kannattaisi olla hiljaa, sulkea pois maailma ja vetäytyä. En ymmärrä ihmistä, enkä tarvetta negatiivisella tuottaa toiselle pahaa mieltä. En ole ymmärtänyt sitä näiden kolmenkymmenen ikävuoteni aikana koskaan. Kyllä, olen siihen sortunut itsekin, mutta silti ymmärtämättä sitä. Jokaisen hetken jälkeen kun itsellekin on tullut siitä paha mieli.


Olen siis ollut vuoden viimeisenä päivänä pahalla mielellä ja alakuloinen luettuani muutamia juttuja facebookissa ja tämän jälkeen vielä tabloid-lehden "keskustelussa". Haukkumista, kyynisyyttä ja pessimismin kukoistusta kerrakseen - molemmissa.

Onneksi päädyin kuitenkin lukemaan blogeja, joissa ei ollut asiasta tietoakaan.
Tokihan suosituilla bloggareilla on nähty negatiivista kommentoitia ja keskusteluakin, mutta aika harvassa on ne tekstit, joissa bloggaajat suoranaisesti valittavat tai haukkuvat jotain. Kriittisyyttä on hyvä olla, mutta mitään noiden edellämainittujen asioiden kaltaisia asioita saa hakemalla hakea.

Ainakin minun päivääni on tänään piristäneet. MouMou-iinaSyksyinen muuttolintu - JoannaLontoon tapahtumat ja Ihanan pippurinen Heidi. Tämän lisäksi luon blogilistalta satunnaisia blogeja ja paha mieli katosi. Jonka jälkeen avasin taas facebookin ja mieleni musteni heti. Palautin itseni samalla reseptillä ja nyt mietinkin, miksi pitää negatiivisuuden jakaminen on helpompaa, kuin sen positiivisen. Positiivisiä ihmisiä pidetään hölmöinä tai tyhminä?

Anteeksi kaikki, jotka minut tuntevat, mutta alan mielummin tyhmäksi ja idiootiksi, kuin suostun enää pilaamaan negatiivisuuden ilmapiirissä omaa päivääni. Olen mielummin onnellinen hölmö, kuin onneton riidankylväjä. Tai "älykkö", kuten osa heistä itseään kutsuu. Ei älyä osoita kirjaviisaus tai nokkeluus, vaan toisten ihmisten kohtelu. Miten paljon tahansa lukenut filosofikin voi olla moukka ja käytöstavaton, toisia haukkuva ääliö. Ei ehkä se oletetuin stereotypia, mutta voi olla.

Siispä toivon vuodelta 2013 onnellista hölmöilyä.

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Lempiartisteja - Lea Laven.

Vain Elämää-konsertti uuvutti minut täysin. Eilen päivällä oli vielä ihan siedettävä olo, mutta iltaa kohden alkoi olemaan hartiat, niska ja selkä jumiosastolla. Asiaa ei auttanut yhtään eilinen toiminta. Tai siis se, etten kovin konkreettista tekemistä harrastanut. Ellei kirjan kannattalu, korvien rasittaminen musiikilla ja Harry Potterin katsominen boksilta ole sellaista. Sitä elinen piti sisällään.

Minulla on muutamia sellaisia lempiartisteja, jotka liittyvät vahvasti tiettyyn aikakauteen elämässä. Yksi sellainen on Leidit lavalla-kombo ja siitä johdateltuna Lea Laven.

(kuva: mtv3.fi, studio 55)

Vuonna 2000 täytin syksyllä 18. Leidien aika oli keväällä. Olin 17-vuotias. Ihan täysin junnu. Ja ihan täysin opiskelussa kiinni. Leideihin hurahdin silti kertaheitolla. En enää muista mitä kautta olimme jossain todella kornissa visailussa yleisönä ja siellä olivat Leidit esiintymässä. Siitä se lähti, hurahdus. Sarjan nauhoitus oli paljon ennen levyn ilmestymistä (eli n. kuukausi.. nuoren tytön pitkä aika!), enkä olisi millään malttanut odottaa levyn saamista käteen. Nauhoituksista muistan parhaiten sen, miten erästä biisiä jouduttiin kuvaamaan muutamaankin otteeseen Katri Helenan unohtaessa huulisynkata mikrofoniin. Biisit tulivat täysin levyltä, mutta tietysti telkkaria varten piti näyttää toiselta. Katri Helenalta teki välillä tiukkaa se mikrofonin käyttö. Toki siinä aika lähellä olleena heidän äänensä kuuluivat musiikin läpi ja ainakin Paula Koivuniemi lauloi oikeasti. Muuta en siitä nauhoituksesta muistakaan. Tietääkseni se vhs-kasetti on edelleen tallessa missä on tuon shown nauhoitus. Toivottavasti on.

Levy ilmestyi ja kevääni oli aikalailla pelkkää Leidiä sinä vuonna. Levy kului muutaman biisin kohdalta melkein puhki. Lisäksi Leidejä tuli jos jokatoisessa tv-ohjelmassa. Mikäs siinä, kyllä se kelpasi.


Koska olin sidottu opiskeluun ja himppasen verran köyhä en päässyt osallistumaan konserttikiertueelle niinkuin olisin halunnut. Tietysti liput oli myyty ensimmäisille keikoille loppuun ennenkuin ehdin yhteenkään lippumyymälään. Nettiin pääsin vain koulusta ja se nyt oli aika kökköä silloin.

Sain sitten lopulta itselleni lipun Turun konserttiin. Ostin sen ja ajattelin, että kyllä se jotenkin järjestyy. Siis matkat ja kaikki muut detaljit.
Kuten järjestyikin. Sukulaisilla. En saanut koululta vr:lle tarvittavaa todistusta ajoissa, koska hölmöilin. Mutta! Mummin ja sedän mökki oli Turun suunnassa, noin puolessavälissä matkaa. Sain neuvoteltua heidän kanssaan diilin. Pääsisin keikalle heidän mökiltään. Suostuin ihan suoraan!
Muistan sen yön, kun en millään malttanut nukkua. Keikka oli seuraavana päivänä. Keikka olikin aikamoinen toiveiden täyttymys. Poistuin alueelta riemusta hypähdellen ja äärimmäisen onnellisena.

En tarkalleen muista missä kohtaa vuotta tuli ilmoitus muutamasta syksyn konsertista ja eritiysesti viimeisestä keikasta Hartwall Areenalla. Sinne oli päästävä!

(kuva mtv3.fi/studio 55)
Sinne myös pääsin. Ei mitään muistikuvaa siitä, että miten. Muistan sen olleen ennenaikainen syntymäpäivälahja itselleni. Wikipedia sanoo päivän olleen 17.8, joten sitähän se on ollut.
Miten täydellistä se silloin olikaan. Eikä niiltä muistoilta voi välttyä Leidit Levyllä-levyn soidessa. Jokaiselle luodut tyylit, väreineen hiuksineen ja liikkeineen. Mutta miten se olikaan juuri sitä mitä rakastin silloin täydestä sydämestäni.


Nää laulut voimaa täynnä soi 
Ne muistoissamme karkeloi


Siitä jäi kiintymys nais-iskelmään. Lea Laven oli ehdoton suosikkini ja haalin itselleni muutaman Lavenin levyn. Kesällä 2000 olin reissussa, jossa aina sopivan hetken tullen luukutin noita levyjä. Kovaa!
Sen lisäksi kävin tuona kesänä yhdellä Lea Lavenin Pavin tanssikeikallakin. Kyllä se musiikki sielläkin toimi! Hyvin.

Lea Lavenin tumma ja vivahdeikas ääni oli se, joka minut lumosi kertaheitolla. Sen lisäksi kappaleet olivat jo silloin sellaisia, joiden tarinoihin uppouduin täysin. Tumma Nainen, Fernando, Adagio, Shamppanjaa, Vuosikertaa... jne, jne. Ensin ihastuin oudompiin kappaleisiin (kuten Bella Cara) ja sen jälkeen niihin hitteihin ja Lavenin tunnetuimpiin kappaleisiin. Erityisen paljon on Adagio voimakkaan laulun vuoksi ollut sellainen suosta nostattaja. Sanat siinä on minulle hieman kornit, mutta sävelen kanssa on lähes ihan sama mitä siinä lauletaan. Vahvalla äänellä tulkittuna se riittää.

Kyllähän muutkin Leidit ovat jääneet elämään musiikkiini, mutta pienemmälle volyymille. Paula Koivuniemi on kyllä suosikki, mutta jo ajalta ennen Leidejä, joten ei sitä voi laskea. Enkä omista yhtään hänen levyään, joten Lea Laven pesee hänet siinä kohta "suosikki"-listalla.




lauantai 29. joulukuuta 2012

Vain Elämää Keikkahörinät.


Eilen, perjantaina 28.12.2012. VE-tyyppin konsertti. Paikkana ei ehkä hekumallisin, luulin. Arvioin keikkapaikkani väärin ja myönnän sen. Ehkä Dalai Lama jätti pari vuotta sitten käydessään jotain erikoista energiaa jälkeensä ja nämä Artistit keräsivät sen nyt mukaansa.

Ennenkuin alan hehkuttamaan illan konserttia ja luettelemaan niitä kaikkia ihania asioita, jotka eiliseen sisältyivät haluan pohtia hieman sarjaan liittyvää suosiota ja sen tuomaa ilmiötä.

kuva: yle.fi
Vain Elämää on yksi niistä sarjoista, joita ei voi seurata vain vähän tai osittain. Sama liittyy sarjasta pitämiseen. Joko siitä pitää tai ei pidä. Neutraaleja mielipiteitä on hyvin vähän. Jos ei muuta, on ainakin ärsyyntynyt asiasta uutisointiin ja hypetykseen. Koska onhan se ärsyttävää, että hype on jo aika suurta ja sattuu sitten olemaan täysin tiedoton koko asiasta. Pessimistit oikein kukoistavat tässä ryhmässä. Miksi pessimistit (tai omien sanojensa mukaan realistit...) eivät innostu sarjasta? Koska sarjaan pitää heittäytyä. Pitää pystyä katsomaan avoimena miten nämä seitsemän artistia ovat avoimia ja kannustavat toisiaan. Herttileiri, nauttivat siinä samalla hömppätekemisistä ja tiibeliläisistä makuupussi-sessioista. Eihän sellainen nyt ole mistään kotoisin, kun kärsimystä vain pitäisi olla. No niin, sarkasmi sikseen. Miksi itse pidän sarjasta? Juuri samasta syystä. Siitä, että ollaan avoimia ja positiivisia. Vaikka se olisi näennäisavointa. Ihan sama. En itsekään olisi valmis puhumaan kaikkea yksityistäkin yksityisempää kameroille, joten miksi minkään alan artistin pitäisi tehdä niin? Tuo avoimuus oli aivan riittävää. He antoivat itsestään, eikä se tuntunut väkinäiseltä. Tai pakotetulta, eikä myöskään tirkistelyltä! Tämä on minulle tärkeää. Ei tunkeuduttu toisten kotiin tai niille henkilökohtaisille alueille mihin ei ollut tarvetta. Ei ollut vieressä haastattelijaa sanomassa sitä kornia "kerro toki lisää"-lausetta Katri Helenalle tämän itkiessä oman päivänsä aikana todettuaan "Minullakin oli sellainen poika". Ei. Jokainen katsoja ymmärsi, että tämä on kipeä asia ja tässä myös menee raja. Henkilökohtaisuuden raja. Pessimisti näki tilanteessa vain kyynelillä kalastellut empatiat. Että joku on nestettä laittanut Katrin silmiin ja se on teennäistä. What a difference.

Olen myös kokenut, että sarja on vaatinut katsojiltaankin heittäytymistä siinä missä artisteiltakin. Pitää pystyä sietämään jonkun toisen versio siitä itselle tutusta ja rakkaasta kappaleesta. Pitää kyetä ottamaan vastaan outoa, erilaista ja uutta. On olemassa ihmisiä, joille tämä on vaikeaa. He myös näkevät sarjan erilaisena.
Onneksi näistä voimme sitten keskustella.

Mutta asiaan. Itse konserttiin.

Here we are! 
Istuimme penkeillämme vain muutamaa minuuttia ennen seitsemää. Paikalta puuttui vielä reilusti yleisöä. Tulomatkalla meiltäkin meinasi mennä hermot ihmisten solidaariseen liikennöintiin. Asenne oli: "minä ensin". Niinhän siellä oli kehällä käynyt kolari, joka viivästytti alkua 15-20 minuuttia.

Mutta kun aloitettiin, niin voi pojat! Jari "Siltsu" Sillanpää tuli räjäytti koko hallin Liekkeihin. Eikä junaa pysäyttänyt enää mikään!

Pienistä teknisistä asioista huolimatta kokonaisuus oli varsin toimiva.
Lavalle oli katettu Hirvensalmen tyylinen pöytä, paitsi etteivät artistit istuneet selkä yleisöön. He vaihtelivat paikkoja aina esiintymisvuorojen mukaan ja näin myös sen myötä visuaalisuus eli konsertin mukana.
Ainoa mistä annan miinuspisteen oli lavan valaistus. Artistit näkyivät kyllä hyvin pöydän ääressä ja sen takana. Lavan etureuna taasen oli aivan pimeä, eikä esiintymisvuorossa olevalla ollut kasvot kuin osittain valossa. Muutama piste oli, jossa näkyi koko kasvot, mutta epätasainen valoitus oli todella ärsyttävää. Tämä vaikutti myös siihen, että screenillä nähdyt kuvat olivat pimeitä. Eivät vain hämäriä, vaan pimeitä. Tuliko kaikki järjestelyt sitten liian nopeasti kasattavaksi, en tiedä, mutta tämä harmitti. Toivottavasti sunnuntaille on parempi tekniikka.

Kuka sitten oli suosikkini?
Kaikki. Aivan jokainen. Kyllä. Jokainen esitys oli persoonallinen ja erottui toisista. Enkä pysty nimeämään vain yhtä taikka kahta muiden yläpuolelle.

Kaija on sielä Nipan takana piilossa! 
Siltsu oli ylivoimaisesti läsnäolossaan shokeeraava. Karisma ja energia vyöryi yleisöön ja huokui positiivisuutta, rentoutta ja voimaa. Voimaa oli myös hänen äänessään ja itse olin sille aivan myyty. Myönnän, että huumorintajuni oli Siltsun juttujen kanssa aivan yksissä. Ihan samanlaista läpänderiä sitä tulee itsekin heitettyä vähän turhan usein. Ainakin joskus tuli, nyt on ollut taas vähemmällä. Miksiköhän?

Jonne Aaron oli tasaisen vahva. Herkkä ja suloinen esiintyjä. Silti samalla hyvin läsnäoleva ja rehellinen. Myös se, että olen pitänyt häntä rokkikukkona karisi pois. Ei tarvinnut kukkoilla, eikä esittää. Olla vain ja se riitti. Jonnen herkkä ote yleisöön oli myös mielestäni liikuttavaa. Semmoinen pikkuisen poikamainen, mutta ei teeskennelty tai vitsillä heitetty, kuten Siltsulla.

Jare. Voi Tiihosen Jare eli Poski eli Cheek. En koskaan voinut uskoa olevani näin heikkona räppärin tekemiin biiseihin. Vain Elämää-levyjen Jaren omat ja laulamat biisit ovat tehneet maailmaani raon. En pysty vielä kuuntelemaan Cheekin tuotantoa, mutta Jarea kuuntelen enemmän kuin mielelläni. Myös se häkeltävä rytmitaju sai minut puolelleen. Räppäri räppäsi vähän omaakin biisiä ja silti se VE-sovitus oli mieleeni enemmän. Mutta kyllähän tässä on käsinkosketeltavissa se kulissien rapiseminen ympäriltä. Mikä tekee räppiskenelle vain hyvää. Kolistella siellä niitä jämähtäneitä mielipiteitä, jotka vangitsevat artisteja jo etukäteen. Myös Jaren uskomaton lavaenergia esiintymisessä sai tämän tytön sukat liekkeihin. Jos jalat olisivat kantaneen, niin ehdottomasti olisi tullut jorailtua Jaren mukana enemmän.

Nipakin suoriutui urakastaan kohtalaisesti. Kaikista kuitenkin Nipa jäi etäiseksi. Ehkä siihen vaikutti näiden energiatykittäjien joukko. Nipa tasapainotti kuitenkin olemisellaan tätä hurmioon kohoavaa tunnelmaa. Vähän myös nyki omaa suunpieltä hymyyn, kun havaitsin Nipan esiintymisasennon olevan edelleen sama, kuin aina ennenkin! Go Nipa!

(kuva: Kari Martiala)


Katri Helena oli keskeyttänyt sairaslomansa näiden kahden konsertin vuoksi. Hieman se ehkä kuulsi äänestä, ettei Katri ihan kunnossa ollut, mutta kokonaisuudessa se ei haitannut yhtään. Ei edes siinä kohtaa, kun  meinasi biisissä lähteä mopo keulimaan ja rytmi vähän hävisi, mutta niin suurella ammattitaidolla Katri sen korjasi, että ohhoh. Nähtiihän konsertissa myös yksi biisin aloitus uudestaan, joten ihan samahan se on jos vähän rytmit häviää. Lisäksi Katrin ulkoinen olemus oli niin varma ja kaunis, että mitä tahansa siinä antaa anteeksi. Koin Katrin jotenkin säteilevän lavalla. Ehkä se fuksian värinen mekko vaikutti siihen. Rakkauden värinen!

Erin oli niin kaunis. Todella ihana mekko sopi hänelle täydellisesti. Erin oli sellainen tasavahva ja silti niin ihanan herkkä. Kappaleiden aikana hän myös eli pöydän ääressä keskittyen siihen mitä tapahtuu.
Erin olisi myös halunnut järjestää kännykänvaloista tehdyn sydämen, mutta se meni ihan pikkaisen pieleen. Iloa se kyllä tuotti, mutta epäonnistui täydellisesti. Erin oli todistettavasti ainoa, joka kuvasi yleisöä lavalta.

Kaija Koo. Koo on mun sieluni ääni. On ollut aina vuodesta 1993 asti. Olen kasvanut Koon biiseihin ja ääneen. Kaija Koo saa aikaan kylmiä väreitä ja tunnepurkauksia. Livenä ääni toimii vielä enemmän ja vielä syvemmälle kuin muutoin. Ei siis tarvitse sanoakaan miten Kaija Koon esiintyminen minuun vaikutti. Ensimmäisestä Won't let Go:sta alkaen aina kyyneleet oli herkässä. Ei ehkä niinkään Mikä Siinä Onin tai Mennään Hiljaa Markkinoille aikana, mutta niissäkin liikutuin. Siinä vain on jotain maagista. Aina.
Kaija onnistui tarjoilemaan muutaman epic-momentsin mm. pudottamalla mikrofonin pöydän alle kesken herkän esityksen. Yritä siinä sitten olla repeilemättä, kun toinen möyrii pöydän alla Jaren virnuillessa vieressä ja vilkuillessa pöydän alle.

(kuva: Ismo Henttonen)
Olin ilahtunut myös satunnaisista duetoista, jolloin pöydästä nousi kappaleen alkuperäisesittäjä ja osallistui "vetoon". Ei kai tarvitse sanoa miten potti räjähti koko areenalla Tinakenkätytöstä?

(kuva: Matti Matikainen)

Kaikenkaikkiaan konsertti oli täydellinen joululahja. Iloa, valoa, positiivisuutta, ihanaa musiikkia ja mukana oleva yleisö! Oli huumaannuttavaa kuunnella sitä aploodien pauhua ja kohinaa. Puhumattakaan siitä metelimäärästä jonka Jare sai aikaan. Tai kun nauru raikaa ja ilon pystyy tuntemaan sormenpäissään. Kyllä, Vain Elämää onnistui siinä mitä odotin, eikä mikään kirjoitus voi koskaan kertoa sitä miltä se henkilökohtaisesti tuntui. Kriitikoiden tarkoitus on kritisoida, mutta hieman surullista lukea niitä näissä merkeissä. Ehkä niistä syistä, mitkä voi lukea merkinnän alkupuolelta. Kriitikko ei saa heittäytyä samalla tavalla. On oltava etäinen ja ammattimainen. Vaikka ne mitä olen lukenut eivät sitä kauheasti ole. Valitettavasti. 

Kun sitä kuitenkin toivoo ihmisten onnellisuuden ja ilon olevan tärkeämpää kuin ruotiminen ja morkkaaminen ja dissaaminen. Puhumattakaan siitä, miten paljon hyvää sarja on saanut aikaan. Läheisyyttä, konkreettista yhteistä aikaa ja sellaisia asioita, joiden vähenemisen huomaa ihmisten pahan olon kasvusta. 

Eivät suotta saaneet Multiplatinaa vielä illan päätteeksi. 

Yleisö sai kiitokseksi yllätysencoren, jokaiselta yksi biisi. Montaa biisiä ei jäänyt esittämättä! Aikamoinen setti. Harjoittelemattomat vedotkin sujuivat hyvin. Tästä syystä konsertti venyi melkein tunnin yliaikaa. 
Mutta oli se täysin sen arvoista! Edelleen! Tällä ilolla voikin jatkaa ensi vuoteen. 
Käydä keikoilla, nauttia musiikista ja yrittää päästä eteenpäin elämässä. Ei ainakaan taaksepäin ♥

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Ratiritiralla, semmoinen talvihalla.

Joulu. Tuo "juhla", jonka voisin hypätä yli ihan suosiolla.
En ole jouluihminen, mutta muutamana vuonna on ollut ihan siedettävät pyhät. Tänä vuonna teki todella tiukkaa. Ehkä osasyy oli siinä, etten ehtinyt rauhoittumaan kotona, kun piti jo singahtaa eteenpäin.

Itselleni tärkein päivä on Talvipäivänseisaus. Juhlin sitä itsekseni ja iloitsen pimeyden selän katkeamisesta. Valo on enemmän kuin tervetullut asia. Kohta alkaa se kolme minuuttia päivässä-tahti, joka tuo valon taas ihmisille. Siinä on mun joulu. Se on mulle paljon tärkeämpää, kuin mikään muu tässä loppuvuoden hössötyksessä. Yleensä pyrin syömään vähän juhlallisempaa, nostamaan maljan ja tekemään just sitä, mikä tuntuu itsestä hyvältä.
Tänä vuonna se oli ystävän tapamista ja illasta hyvää musiikkia, ruokaa ja rauhallista lepäilyä. Avasin lahjan, joka sai minut itkemään ja nukuin hyvät yöunet.

Lahja oli osa salapukkirinkiä, jossa jokainen lähettää ja vastaanottaa nimettömän lahjan. Lähettäjät ja saajat ovat arvottu. Tänä vuonna arvonnan suoritti ystäväni mies, jolla ei ollut osaa eikä arpaa salapukkilaisiin. Sain William Shakespearea. Kuten Haluatte paljastui kääreistä.

suomennos: Kirsti Simonsuuri
Oivallinen oli salapukki tänä vuonna. Oikein oivallinen. Sopiva tämän vuoden teemoihin ja tarjolla on taas yksi pakopaikka toisen maailman kautta.

Joulu itsessään meni vähän toisenlaisissa tunnelmissa. Riitaa, ahdistusta, pahaa mieltä ja valtaosin sitä semmoista, mikä on aika masentavaa. Oli siellä hyviäkin hetkiä. Kuten se, kun keskustelunlomassa veljeni avovaimo nauroi niin että kakoi omaa räkäänsä. Siinäpä vasta hetki ja naurujen kohtaaminen. Mutta aika harvassa olivat ne hetket. Ääripäistä toiseen ja sitä semmoista. Lapsen riemu lahjakamerastaan ja muista lahjoista oli aika ihana. Tokihan se oli sitä, että revitään paketit auki ja sitten seuraava, mutta kyllä sieltä löytyi arvostustakin niille saaduille asioille. Piti pelata peliä, ottaa kuvia, leikkiä barbeilla ja niin edelleen. Toinen lapsi osasi myös avata lahjansa. Paperit lähtivät lahjoista aika pian ja repiminen oli kivaa. Kyllähän se sieltä paljastunut autostimulaattorikin taisi olla aika kova juttu. Eikä vähiten sen tuottamien äänien vuoksi.

Itselle kuitenkin ne riidat ja huudot jäivät päähän pyörimään. Kiertämään siellä, että miksi pitää huutaa ja riidellä. Tähän vaikutti myös se, että olin kipeä. Selän haava kipeili muutamaan otteeseen aika tavalla ja sekin ahdisti. Jalat särkivät huonoista asennoista ja tuoleista ja kaipasin omaa sänkyä. Semmoista normitouhua. Onneksi vältyin pahimmalta, uskoisin. Makuutilassa ei ollut kovinkaan kostea, kun saunan tuuletus ohjattiin toisaalle.

Nyt, kun tästä kaikesta on selvitty jotenkinpäin on aika huokaista. Oma koti tuntuu niin hyvältä. Minä ja kissat ja juuri ne omat jutut, eikä muuta. Ensi viikolla Vain Elämää-konsertti, ystäviä ja leffoja. Jos en saa leffaseuraa, vietän vuodenvaihteen itsekseni elokuvien parissa. Sipoossa - Nikkilässä on jälleen iso uudenvuoden ilotulitustapahtuma jonka aion ehkä käydä katsomassa. Se on ainoa ilotulitus, joka ei aiheuta niin suurta kauhua ja pelkoa mitä ne tavisten paukut. Siinä kohtaa olen kuin koira, pelkään paukkuja ja kovia ääniä. Säikyn niitä ja se on aika pelottavaa. Se Nikkilän paukkutapahtuma on kuitenkin sellainen jota pystyn itse hallitsemaan. Kaikki tulee samasta suunnasta ja sen näkee. Ei mitään yllätyspaukkuja selän takaa.


perjantai 21. joulukuuta 2012

Kotona taas.

Sairaalasta kotiuduttu ja palattu omiin uomiinsa.

Niin sitä vaan huomasi taas, että koti on hyvä paikka olla. Täällä ei kukaan tule yöllä tökkimään tai huutamaan sängyn viereen. Ensimmäinen yö kotona oli taivaallinen. Nukahdin oman sängyn pehmeyteen ja vaikka yöllä heräilin normaalisti soi radiossa lempeästi musiikki ja ympärillä oli täysin pimeää. Ja suhteellisen hiljaista. Sairaalassa oli kaikkia outoja suhinoita ja möhinöitä. jos ei muuta, niin tyynyissä sängyssä.

Tällä hetkellä kotona on tämmöinen vähän rammahko mursu, eikä oikein mikään luonnistu edes sillä entisellä tasolla. Kädet ovat vähän vielä vaiheessa. Molemmat ranteet mustelmilla ja toinen käsi täynnä reikiä. Vasemman ranteen kanyylipaikasta puhkesi suoni antibioottitipasta ja oikean käden mustelmat on osittain samaa syytä. Oikea käsi on myös turvoksissa tuosta peukalon ympäriltä. Siinä kun oli pisimpään se tippa. Nam, nam. Not.

Tässähän kävi siis niin, että leikkauksen jälkeen sain antibioottikuurin. Kuurin aikana pienemmän haavan päältä lähti rupi irti ja tietysti se vuoti nesteitä. Tämän jälkeen siihen muodostui uusi rupi, joka lähti vähän päälle viikon päästä pois ja vuoti taas nesteitä. Kolmannen ruven lähdettyä otin yhteyttä sairaalaan. Piti mennä näyttämään haavaa. Selän puolellekin oli muotoutunut patti, joka oli vähän arka. Kaikki tämä fysioterapiassa käynnin jälkeen.

Siellä sairaalassa sitten napsaistiin pätkä piuhaa pois, antibiootit käteen ja seuranta päälle.
Tämä oli torstaina. Samana päivänä lähdimme Tampereelle. Tampereella perjantai-iltana selän puolella oleva haava oli vähän arka. Ajattelin sen kuitenkin johtuneen vain semmoisesta ylimääräisestä liikkumisesta bussissa ja kaupunnilla. Lauantain valjetessa ei enää pieni arkuus riittänyt. Haava oli helvetin kipeä (anteeksi kiroilu). Ajattelin sen kuitenkin olevan ärtymistä ja muuta. Soitin sairaalaan ja kuvailin tarkkaan mikä selässä on tilanne ja sain ohjeiksi vain jäädä odottamaan kuumetta. Toki jos tilanne menisi vielä pahemmaksi, niin sitten pitäisi hakeutua hoitoon. Kosketusarkuus oli sitä luokkaa, etten tiennyt miten paljon kipeämpänä kestäisin sen tuntemuksen.

Lauantaina poistuin Tampereelta Casa Mamaan ja siellä haavahoidossa meinasi mennä taju. Kipu oli infernaalinen. Makasin olohuoneen pöytää vasten ja ääntäkään en voinut päästää. Ei tullut kiljumisäänet ulos. Silmissä näkyi tähtiä ja muita kuvioita. Sunnuntaina sama homma. Toki sunnuntaina haava näytti hieman paremmalta. Hoidimme tulehdusta myös Aloe Gelly-geelillä, joka on puhdasta aloeta suoraan luonnosta. Tämä myös viilensi ja lievitti kipua.

Maanantaina soitin hoitajalle sairaalaan ja kysyin, että josko tulisin nyt näytille.
Sille tielle jäin.
Olin jo lähdössä pois, kun lääkäri tulee tukka hulmuten infoamaan, että poisto tapahtuu sen päivän aikana ja pääsen leikkaussaliin jo hetinyt. Vähän aikaa meni nieleskellessä ja hoomoilastellessa, mutta niin vain sitä oltiin sitten jo leikkaussalin pöydällä ihmettelemässä.

Kotiin pääsin keskiviikkona. Hetkeäkään en olisi kestänyt pidempään. Olin vahvasti uskossa, että pääsen kotiin tiistaina. Keskiviikon vastainen yö oli yhtä tuskaa ja aamu samoin. Hermo oli pikkasen tiukalla, kun oli koko ajan tunne, että on jotain mitä en tiedä. Niinkuin olikin. Salissa oli sattunut pieni insidentti, mutta ei mitään vakavaa. Kuitenkin juttuja, joiden takia oli ihan hyväkin olla yksi ylimääräinen yö. Mutta en tiennyt tätä. sain kuulla sen vasta kun lähdin keskiviikkona kotiin. Olin ällikällä lyöty. Tässä meidän terveydenhuollon ongelma on. Ei kommunikoida.

Onneksi kuitenkin pääsin kotiin. Olisin joka tapauksessa tullut yöksi kotiin, sillä olin jo siinä mielentilassa, ettei yöstä olisi tullut mitään. Sitäpaitsi osasto oli aivan täynnä potilaita ja niitä tuotiin vain lisää kokoajan.

Nyt sitten syödään noita antibiootteja eli pojootteja vuoden loppuun ja vähän ylikin. Pysyvä stimulaattori todennäköisesti tulee aikaisintaan puolen vuoden päästä.
Kaikki suunnitelmat menevät siis uusiksi.
Tai siirtyvät pikemminkin.
Harmittaa, tietysti, mutta semmoista se nyt näyttää olevan. Tulehduksien kanssa ainakin.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Saakelit sentään.

Taas sairaalassa.

Tampereen reissu meni ihanasti. Siitä lisää myöhemmin. Nyt kuitenkin vietän toisen yöni sairaalan lakanoissa.
Torstaina kävin näyttämässä hieman oudosti käyttäytyvää haavaa ja stimulaattorin johdosta napattiin palanen pois.

Alku meni okei, mutta perjantaina suoritetun liikkumisen jäljiltä selkä tuntui hyvin aralta. Se oli aivan tulipunainen. Otin yhteyttä sairaalaan, sain ohjeet ja niillä mentiin. Haava oli toki niin kipeä että näkyi tähtiä. Tai disney-lintuja. Jokainen kosketus aiheutti kiljumista ja kiroilua. Edes kylmäpussia ei voinut laskea haavalle, kun kipu yltyi infernaaliseksi. Itse olisin halunnut näyttää haavaa, mutta saamieni ohjeiden mukaan se ei ollut sopivaa.

Maanataina tulin näyttämään haavaa ja samantien oltiin kärräämässä saliin. Infektio. Loputkin palat otettiin pois. Tällä hetkellä voi vain odottaa että pääsee kotiin. Kuin myös että saa lisää infoa avoinna oleviin kysymyksiin. Huomenna.

Pysyvän stimulaattorin asennus venyy puolella vuodella. Ainakin.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Vaatepolitiikkaa.

Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa ja sairaalla idealistilla ei ole varaa osta mitään. Mua on pitkään vaivannut kroonisen fyysisen vaivan kanssa käsikädessä kulkeva krooninen likviditeettikapeikko, eli rahan puute. Also known as köyhyys.
Ai mutta eihän tästä saa puhua! Hitsipilli! Minähän ihan unohdin.
No, meni jo ja jatkan, kun kerta aloitinkin. Näillä tuloraja- ja muilla mittareilla mitattuna olen siis köyhä. Olen kuitenkin kouluja käynyt, opiskeluni saattanut päätökseen ja minulla on jopa olemassa vakituinen työpaikka! Aion sinne myös palata ja niin edelleen. Silti käyn joka kuukausi sosiaalitoimiston luukusta pudottamassa kirjekuoren, johon kerään liudan laskuja, kuitteja ja tiliotteet. Sitten ne sieltä sosiaalitoimistosta laskeskelee matemaattisia yhtälöitä ja pudottaa muutaman roposen mun tilille. Olen siinä tuloluokassa, jonka kuukausiansiot ovat jotain todella vähän ja jokaisen sentin kohdalla pitäisi ajatella kuluttamista tarkkaan. Usein ajattelenkin, mutta faktana on myös todettava, ettei sitä ihan joka ikinen päivä jaksa! Kun on löytänyt jo lähikaupoistaan ne halvimmat tuotteet, niihin myös kyllästyy. Halpismerkkien kamat on myös ruokapuolella osittain kamalaa kuraa. Euroshopperin kahvi on näistä pahin.
Älkää ostako! Sitä ei voi juoda ja se kalliimpi kahvi on kuitenkin haettava sieltä kaupasta. Säästäkää ne muutamat sentit ja jättäkää se shopperi ostamatta.
Tätä sitä kuitenkin miettii joka kuukausi. Rahaa. Sen puutetta.

Rahan vähyys vaikuttaa myös siihen, ettei ole mahdollisuutta ostaa uusia vaatteita. Terveet ja kykenevät ja tietynkokoiset ihmiset voivat käydä kirpputoreilla. Sitä haluaisin itsekin suosia, mutta kokeilin keppien kanssa kerran ja meinasi itku tulla. Siitä tullut yhtään mitään. Olisi pitänyt seistä penkomassa niitä paikkoja ja milläs seisot, kun ei pystyssä pysy. Ehkä seuran kanssa onnistuisi paremmin, mutta sitten taas ahdistaa ettei perähuudlariin mahdu ne Makkosen Liisan kojussa myynnissä olevat farkut kokoa 40. Ne kirpparin myyntikojuista suurimmat. Läskien kirppiksiä odotellessa. Stna. Anteeksi, ei pitäisi kirota, mutta nyt ottaa hermosta.

Ostan n. kahden vuodein välein uudet verkkarit, kun edelliset hajoaa päälle. Paikkaan ne rikkonaiset ja käytän niitä kotona. Ulos mennessä vaihdan ne "uudet" päälle. Yritän säästää. Tekohengitän.
Nyt sain taas suosituksia tilata henkkamaukalta, kun siellä on halpaa ja "köyhälle" sopivaa. Siis WTF??! KÖYHÄLLE SOPIVAA? Hennes et mauritsilla? Sallikaa minun nauraa ja naurakaa itsekin.
Mikä siellä sopii köyhälle? Ne lipareet, jotka menee ensimmäisessä pesussa a) pilalle tai b) rikki (ehkä jopa c-molemmat!). Joku neljän euron toppi, jonka joutuu ostamaan kuukauden päästä uusiksi ei ole kovinkaan säästävä tai kannattava hankinta. Kun Seppälästä saa vuodeksi kympillä. He, he.

Sen lisäksi kyseisen rytkypuljun eettisyys on minulle punainen vaate. Niin vaatteiden tuotanto, kankaiden tuontato kuin lähes kaikki halparytkylän tuotteisiin liittyvissä osapuolissa on joko lapsityövoiman, naisten riiston tai muuten tekstiiliteollisuuden pimeimmän kolkan kanssa tekemisissä.

Tekopyhäähän se on, kun kaikissa vaatefirmoissahan se on läsnä. Nepalilaiset ja Indonesialaiset eivät todellakaan ole työolosuhteiden ykkösluokkaa. Ja siellähän suurin osa meidän vaatteista tehdään. Valitettavasti. Kirosanat taas tähän väliin.

Muutama vuosi sitten tuli BBC:n dokumentti, jossa kuusi brittiläistä nuorta lähtivät tutustumaan Kaakkois-Aasiaan ja itäänpäin vaateteollisuuden tuottamiseen. Taisivat vielä olla jotain Lontoon Yliopiston opiskelijoita osa. Kuusiosainen sarja näytti karut olosuhteet henkkamaukan, Zaran, Mangon ja jonkun neljännen rytkylän vaatteiden tuotannosta. Farkkuteollisuus oli myös mukana. Tällä hetkellä näistä asioista yritetään puhua enemmän, mutta vieläkään niistä ei helpolla löydä infoa. Greenpeacen Detox-kampanja on ensimmäinen, joka on saanut ehkä vähän enemmän näkyvyyttä. Tokihan tuollakin on, että H&M on lupautunut puhdistamaan linjastonsa. Ei kuitenkaan luvannut vielä lopettaa lapsityövoimaa tai naisten riistoa tai halpatuontantoa, jonka vuoksi työolot saattavat olla kamalat ja vaaralliset. (Kaikkihan muistavat sen useamman sadan surmanneen tulipalon Indonesialaisessa tekstiilitehtaassa...)

Minulle tämä on tärkeää. Ei riistetä ihmistä, eikä luontoa. Tekstiilituotanto kuitenkin on kallista! Miettikää nyt vaikka mitä maksaa se käsintehty mekko jossain markkinoilla. Vähintään neljäkymppiä. Vähintään. Nanson mekot maksaa osa yli satasen. Eikä niitä tehdä käsin. Ehkä.
Markkinoilla viikonloppuna katsoin että pyytävät villasukista neljäätoista euroa. Aika halpa tuntihinta, jos ajattelee että kerä kunnon lankaa, josta sukkia kannattaa tehdä, maksaa ainakin neljä euroa. Kymppi jää. Saa olla aikamoinen sukkamummo, että väkertää villasukkaparin tunnissa. Jos siis kympin tuntipalkalle mielii. Tunti per sukkakin on jo aikamoisen ekspertin vaatimustaso. Ei ihan aloittelijan homma. Silloin solis vitosen tunti. Verottomana. Silti koin ne aika tylsät yksilöt kalliiksi. Värikin oli tylsä ja malli huono.
Pitää saada halpaa ja hyvää, kun on totuttu saamaan edes sitä halpaa ja näennäisen hyvää.

Mutta auttaako tämä yhden naisen boikotti henkkamaukkaa ja muita riistoyrityksiä kohtaan?
Ei ainakaan, jos ei siitä tule ikinä missään maininneeksi mitään. Ja kyllä se ainakin sen verran auttaa, että yhden ihmiset vähän rahat kantautuvat joihin toisiin pusseihin. Todennäköisesti riistoyrityksen mahdollisuutta ei voi koskaan sulkea pois jostain tuotantoportaasta, nyt kun välillä on ostettava halpaa. Ei auta haaveilla satasen housuista, jos viisitoista euroa on varaa pistää menemään....

En nyt halua jeesustella tai tehdä itsestäni parempaa ihmistä. Päästäkseen siihen ideaalitilanteeseen, että voi olla suhteellisen huoleti ja ostaa vaatteensa kotimaisuusaspektilla tai reilua kauppaa tukien tai teetättää (=tehdä itse - ahhahahahaa vuosisadan vitsi!), on oltava taloudellisesti vakaammalla pohjalla. Niillä keskiluokkaisilla ja hyvätuloisilla on paremmat mahdollisuudet vaikuttaa.

Silti en aio tästä aiheesta vaieta. Jossain kohtaa ehkä räksyttävää koiraakin voidaan alkaa kuuntelemaan.
;)

tiistai 11. joulukuuta 2012

Maija Myöhänen itsenäisyyspäivästä.

Miten mä olen voinut unohtaa kirjoittaa itsenäsyyspäivän vastaanoton ruodintaa?! Ehkä siksi, että sitä tuli joka tuutista monta päivää. Vähemmästäkin kyllästyy.

Noh. Nyt tulee. Ethän ehtinyt unohtaa kaikkia hienoja ja helkkarin rumia vaatteita linnasta? Tyylimokia, joista mainitaan aina. Linnan juhlien lehtijututhan on aina samat. Naamat vain vaihtuu. Itse kättelyssä on kuitenkin mielenkiintoista seurata pukuja, tyylejä ja sitä koko hössöä. Kättelyn jälkeen seurattavaa on vähemmän. Haastattelut ovat väkinäisiä, tanssin kuvaaminen ahdistaa siellä olevien puolesta, enkä pidä cover-artisteista. Suurimmalti. En tänäkään vuonna. Varmasti hieno kokemus laulajalle ja bändi soittaa aina hyvin, mutta en vain pidä niistä. Kun ne on suurimmalti osin matkimista. Sovitetut ja personoidut toimii sen sijaan paremmin.

Linnan juhlien seuraaminen yksin on tylsää. Kaksi paria silmiä näkee paremmin kuin yhdet.
Ystäväni I. oli luonani nauttimassa glögistä, tarot-korteista ja juhlien pukuosuudesta. Vähän ehkä siinä samalla maistelimme pipareita ja homejuustoa.

Pelasimme myös itsenäisyyspäivävastaanottobingoa, joka on tuttu aiemmin mainitusta Pakollinen Joulu-blogista.
Bingoa ei lähetyksen aikana ihan tullut, mutta jos laskee lehtijutut ja kaikki mukaan, niin kyllä sieltä olisi yksi rivi tullut. Tiukalla yrittämisellä.

Miehissä huomio kiinnittyi Jare Tiihoseen, eli Cheekiin, Veltto Virtaseen ja Antti Kaikkoseen. Ensimmäisiin hyvällä ja jälkimmäiseen ei niin hyvällä.
Cheek oli todella komea Louis Vuittonin puvussaan. Velton omaperäisyys ja pieni kapinahenki on aina miellyttänyt minua. Mitä tulee Kaikkoseen, niin olishan se voinut sen mahansa peittää. Yle:n kameramiehet vielä zoomasivat lähikuvaa ja sieltä se oikein öklöttäen pullotti - maha!

(kuva: yle.fi)

Se mitä myös puhuttiin, että miten ne naiset jotka teetättävät pukuaan monen monta kuukautta onnistuvat saamaan niskaansa jotain mikä on tylsää, tätimäistä ja haukotuksia aikaansaavaa? Niitä taftista tehtyä tönkköunelmia, jotka on ihan kamalia! Kaikki näyttävät toinen toistensa kopioilta eri väreissä. Aika vähän näkyi tänä vuonna rumia pukuja. Outoja ja erikoisia kyllä, mutta niitä toistensa kopioita sitäkin enemmän. Hohhoijaa. Kun aikaa panostamiseen olisi. Onko se sitten rahakysymys? 

Joka vuosi myös hämmästelen miksi ihmiset pukevat ylleen vaatteen, jossa ei pääse liikkumaan. Se merenneito-tylliunelma voi näyttää kuvassa hyvältä, mutta päällä niissä ei pääse kukaan liikkumaan. Sen lisäksi niistä tulee mieleen barbit. Tönk, tönk, niitäkin liikuteltiin. 

Jaana Pelkonen nousi gallup-mittauksissa korkealle. Puku olisi ollut ihan siisti, mutta se hörsöke vatsan päällä sai minut epäilemään onko Pelkonen pieniin päin? Joo, joo, se on muotia ja in fäshön, mutta tyhmältä se näytti. Puku olisi ollut paljon parempi ilman sitä. Paljon parempi! 

(kuva iltasanomat.fi) Silvia Modig ja Minttu Muranen
Naisten vaatteista voisi kirjoittaa vaikka mitä yksityiskohtia. Eija-Riitta Korholan alusvaatteet ja vauvan sininen asun sävy, villasaali, tyllihörselöt, tafti-tönkköydet ja muut arvostelun kohteiksi joutuneet shampanja-melonin sävyiset yrjökuppietumuksella varustetut luomukset. Mutta mitä siitä? Juhlat oli ja meni ja niistä flopeista kirjoitettiin jo. Okei, yrjökuppietumus jäi lehdiltä huomaamatta, mutta kotikatsomossa se painui mieleen pysyvästi. Älkää kysykö kenen päällä se oli. Selostaja Jaakko Selin kuitenkin kertoi sävyn olevan shamppanja-meloni. Räkänaurettiin! 

Naisista mieleen jäi ehdottomasti Silvia Modig ja hänen tyttöystävänsä kanssa mätsäävät asut. Modigilla oli liivi samaa kangasta, mitä oli Murasen puvun vyö-osuus. Se oli kaunis. Mari Kiviniemi oli todella hot ja onnistunut. Samoin linnan kuningattareksi kruunattu Maria Ylipää. Mitäpä sitä muuta. Mieleeni jäi myös Anna Halonen, jonka puku oli yksinkertaisuudessaan ja tavallisuudessaan ihan nappi valinta. Ei mennyt yli, eikä jäänyt alipukeutuneiden listalle. En muista oliko pukua käytetty aiemmin. 

Mauno Koivisto sai illan sympatiapisteet. Mainon sinertävät hiukset ja kumara ryhti. Voi Maino, mun ikäpolven Kekkonen. Kun Ahtisaari valittiin presidentiksi, olin järkyttynyt. Maino oli aina ollut presidenttinä. Maino ja Tellu, resinttipari. Mitään en presidentin hommista tiedä tai ole Koiviston politiikkaa seurannut, mutta lapsuudesta nousevat vahvat muistot tulvii aina mieleen, kun Koivisto seisoo linnassa muiden presidenttien kanssa. Niin nytkin. Toivoin jälleen Mainolle hyvää terveyttä ja kivutonta eloa. Vilpittömästi. 

Sellaiset linnanjuhlaruodinnat. Mielipiteet.

On olemassa asioita...

... joista innostuminen on viedä jalat alta.

Yksi sellainen asia on Tampere. Tai siis Tanpere. Ihastuin ja rakastuin Tanpereeseen muutama sitten, vietettyäni siellä aivan ihanan viikonlopun. Sen jälkeen on Manse ollut mielessä usein ja paljon. Tanpere on myös sellainen Jalat Alta-paikka.

Ensimmäinen reissu Manseen oli varmasti 10 vuotta sitten. Silloin olin vain yhden yön ja suurimman osan ajasta vain yhdessä paikassa, enkä nähnyt kaupunkia kovinkaan paljoa. En niin, että olisin siitä jotain tajunnut. Semmoinen kiva pieni seminaarimatka, jonka nestemäinen tarjoilu hämmentää muistikuvia.
Parin vuoden takaiseen reissuun ei liity niinkään nesteytys, mutta henkinen känni. Sellainen pysyvä huumaantuminen viikonlopussa.

Olen käynyt Tanpereella viimeeksi ystäväni H:n kanssa viikonloppureissulla toissa helmikuussa. Eli vuoden 2011 helmikuussa. Ei näin kohdella lempikaupunkejaan! Soosoo!

Jos nyt kaikki menee hyvin, pääsen loppuviikosta Mansesteriin muutamaksi päiväksi. Pääsen näkemään ystäviä! Pääsen imemään itseeni Tanpereen voimaa. Vaikkakin se on vähän piilossa lumen alla, niin siellä se silti on. Nääs.

En ollut koskaan aiemmin pitänyt itseäni kaupunki-ihmisenä. Yksikään kaupunki ei ollut saanut aikaan samanlaista hullaantumista. Toinen hullaantumiseni kohde on eteläisessä Virossa, eikä suinkaan kaupunki. Ja loput paikat on jotain metsikköjä ja pellonreunoja. Siinä mielessä Tanpesterin vetovoima on hieman hämmentävää. Maagista suorastaan.

Jos jossain voi tuntea olevansa elossa, Tampereella voi.
Sieltä puuttuu vain meren tuoksu, mutta sen voi korvata järven henkien läsnäololla.

Tampere, soon I hope we will meet. And together we will be like never before or never after this.
Rakkautta syvää, Tampere 

(kuva opiskelijantampere.fi)

maanantai 10. joulukuuta 2012

Kissa-asiaa.

Asiaa kissoista, sitä riittää aina.

Kissojen yhteiselo on aika usein aika hauska ja mielenkiintoinen asia. Välillä nukutaan kasassa ja välillä hengataan erikseen. Joskus ei toisen naama miellytä yhtään ja se saa lähtöpassit. Tai sitten poistuu rähjääjä itse. Jokaisella neidolla on omat mielipaikkansa kämpässä. Seniori-N:llä se on ehdottomasti pesän kaltaiset paikat; lavuaari, tuo kori ja Marimekon olkalaukun päällä on parasta makoilla ja nukkua. Seniori-S: taas on erittäin kehittynyt löytämään itsensä pyyhkeen, television ja tuolien päälle. Ei ole kerta tai kaksi, kun olen meinannut istahtaa karvaiselle pehmikkeelle tuolilla. Syli kelpaa S:lle myös. Juniori taas on enemmän piilojen perään. Tuossa korissa se on makoillut alusta asti, mutta heti perässä on vaihtoehto kirjahyllyt. Joko sen löytää isommasta kirjojen takaa tai pienemmästä hyllyn päältä.

Harvinaislaatuista yhteiseloa
Kuva on viime viikolta, pakkaspäivältä. Sisällä laskeneen lämpötilan vuoksi oli haettava suojaa ja lämpöä kanssasisarista. Yleensä juniori tulee viereeni sohvalle, mutta noiden parin päivän aikana ei näkynyt yhtään kissaa vieressä. Ei, ne olivat kaikki tuossa korissa. N ja Juniorihan eivät oikein ole mitään frendejä. Juniori ärsyttää N:ää energisyydellään ja leikkimielisyydellään ja saa siltä siksi usein turpiin. Siksi ihmettelin tätä koritilannetta pitkään! Varsinkin kun se jatkui vielä seuraavana päivänä, eikä selkeästikään ollut mikään yhden hetken vahinko. Etureunassa N on kyllä sen näköinen, ettei tuo valokuvaaminen ole kovinkaan kova juttu. Onneksi kuitenkin tuo on myös sen tyytyväisyydestä kertova ilme, ettei mene ihan väärille urille tämä juttu.


Takarivissä Psykopaatti-kissa ja "ihassama"-kissa. 

Juniori osasi olla oikein kuvauksellinen. Katseli tuonne taakse joka kuvassa ja kuvan ottamisen jälkeen lopetti sen. Kameran laskeuduttua, kissan pää nousi samaa tahtia ylös. Poseeraaja!
Pakkaspäivien jälkeen on taas palattu omaan rytmiinsä ja korista löytyy vain yksi mustavalkoinen kissa. Raidat piiloutuvat nojatuoliin ja camouflagea harrastetaan hyllyssä.

Tiedättekö miltä kuulostaa kuorsaava kissa?
Häiritsevältä!

Joululahja-askarteluja.

Vapaaehtoisesti joululahjojen tekeminen itse on yksi loppuun asti harkitsematon teko. Jotenkin mielikuvissani se on "äkkiä hoidettu" ja helppoa kuin heinänteko.
Olishan se, jos olis kunnon välineet entuudestaan! Mulla ei ollut. Enkä voinut oikein ottaa ketään mukaan ostosreissulle hakemaan niitä kamoja, kun olisi lahjat paljastuneet.

Päätin tehdä maailman parhaalle Prinsessalle, Tuusille, tyynyliinan Paitoja ennen tehneenä ajattelin sen olevan nopeaa ja simppeliä. Värin siirtäminen kankaalle olikin, mutta tekstisapluunan teko ei!

Mitä tarvitaan?
- 1 hemmetin hieno idea.
- Tekstimalli jolla haluttu teksti tulee. Itse halusin hienon fontin, jonka sitten metsästin netistä (dafont.com) ja siirsin käsin paperille.
- Sapluunamateriaali.
- Mattoveitsi (tai katkoteräveitsi. Sama asia...)
- Alusta, joka kestää veitseilyn.

Tässä tulossa kruunun sapluuna. 

Vaikein osuus oli ehdottomasti sapluunojen teko. Oma vika, liikaa kunnianhimoa. Olisihan se kolmikantainen ja yksinkertainen ollut huomattavasti helpompi, ehkä lopputuloksessa myös reunojen osalta siistimpi, mutta ne mallit ja kuvat eivät missään kohtaa miellyttäneet silmää. Tuotakin kruunumallia etsin monta tuntia jotta sain tarpeeksi suurennettua sitä näytölle. Mikään piirtäjähän en ole. Edes mallista.
Sapluunoiden valmistusvaihe vei muutaman tunnin. Koukerokirjainten vahvistusteippaaminen sisältyi tähän aikaan.


Sapluunat valmiina. 

Seuraavassa vaiheessa tarvitaan:
- Kangasväriä
- Tyynyliina/muu kangas
- Suojaksi paperia tms. tyynyliinan sisään. HUOM! Ei saa aiheuttaa epätasaista pintaa
- Värin levittämiseen pensseliä, sutia, töpötintä. Minkä nyt sitten kokeekin omakseen.
- Maalarinteippiä.

Tungettuani tyynyliinan sisään kaikki löytämäni mainokset ja yhden kulahtaneen lakanan olin valmis sapluunoiden asetteluun. A-kirjainten sisäosien piperrysteippaaminen vaati tarkkuutta ja hermoja. Kaipasin pinsettejä!

Kangasväreinä mulla oli kolmea erilaista punaista ja kultaista. Värien nimet olivat oivallisesti Fire Truck, OMG Pink ja Cosmopolitan. Yksinään värit näyttivät silmääni kököiltä ja sekoittelinkin niitä hieman keskenään. Kultaista Cosmopolitaniin oli ehkä suosikkini. OMG Pink ja Cosmokin toimivat todella hyvin yhdessä. Fire Truck oli liian voimakas kummankaan kanssa sekoitettavaksi. Siksi käytinkin sitä eniten yksinään ja reunakoristeluissa.

Kaikki tekstit kankaalla.
Lopullinen tekstin painaminen kävikin todella nopeasti. Sapluunoiden sommittelu, värin taputtelu ja valmis! Yllä olevassa kuvassa näkyy miten sekoittelin värejä erillisellä alustalla ja siitä töpöttelin sitten kankaalle. 
Tyynyliina on silitystä vaille valmis. Kaiken kaikkiaan siihen meni yksi päivä, kun tätä ähersin. Osittain oma syy, sillä halusin tekstit tietynlaisiksi, kuvan myös. Ehkä joissain kohdissa olisi ollut tarpeen toisenlaiset valmistusmateriaalit. Kuten se, että korkkinen pannunalusta ei ole kätevä alusta sapluunan valmistuksessa. Keittiö täynnä korkkipurua! 


Valmis, silittämätön tuotos. 
Lopullisen tekstin rajat ympäröin vielä kangastussin avulla. Näin ollen teksti nousee hieman enemmän kankaasta ylös. Tussi on suht samaa pinkkisen sävyä, mitä tekstissäkin. Hetken kaipasin mustaa tussia, mutta sittenkin tuo pinkkinen on parempi. 

En tiedä olisiko tuota nykyistä sapluunapohjaani parempi joku kontaktimuovi. Sen alle tuskin vuotaisi samalla tavalla väriä. Tässä tuloksessa se ei niin haitannut, mutta jossain tarkemmassa sillä saattaa olla väliä. 

perjantai 7. joulukuuta 2012

Väsymystä ilmassa.

Nyt se iski.
Talviväsymys.
Viime viikko meni ihan totaalisessa horteessa. Viime perjatainen kauppareissu oli totaalinen horror-stoori, huumorilla höystettynä. Avokälypuolen kanssa käytiin siinä talven ensimmäisessä lumimyräkässä kaupassa. Kyllä, käytiin kaupassa. Minä, AKP ja lapsi. Onneksi vain yksi lapsi. Taksin saaminen kesti tunnin. Reissu itsessään kolme ja puoli tuntia. Ruokakaupan lisäksi se sisälsi pari kenkäkauppaa ja semmoista normaalia. Kyllä te tiedätte.

Sen jälkeen on ollut sitä ihmellistä "ei mitään"-olemista. Viikonlopun olin toisten nurkissa leikkimässä lapsen kanssa. Sieltä kotiutumisen jälkeen ei oikein ollut normimenoja kummallisempaa. Suunnittelin joululahjoja, kävin fysioterapiassa ja sitten olikin jo itsenäisyyspäivä. No, oho.

Itsenäisyyspäivä. Tietokoneesta löytyi pöpö, poistin sen ja samalla meni sitten nettiasetukset jotenkin solmuun. Lopulta päädyin poistamaan ja asentamaan virustorjunnan uusiksi, soittamaan seminörttiveljelle ja hakkaamaan päätä seinään. Avun sain lopulta kännykän kautta vanhalta keskustelupalstalta.
Olin ihan poikki. Että voikin joku noin tylsä asia viedä mehut ihan täysin.
Onneksi ystäväni tuli yllättäen kutsun perässä katsomaan RytkyGaalaa eli Linnan Juhlia.
Tuli pelattua LinnanJuhla-bingoa, juotua glögiä ja menihän siinä samalla pipareita ja homejuustoakin. Ehkä vähän myös tarot-kortit kävivät pöydässä.

Tänään oli vuorossa toinen ystävä, intialaista päähierontaa - minä tein, punajuurikeittoa (!) ja pikku migreeni.

Tämä postauskin on oikeastaan ihan ei mitään ja sisällötön diipadaapa. Hohhoijaa.
Ehkä menen takaisin vain nukkuman. Nukuin migreeniväsymystä koko illan, joten mikäs sitä on jatkaessa.

ZZZZzzzzZzZzZzZzZ...

maanantai 3. joulukuuta 2012

Keikkaraporttia pukkaa.

Heli Kajo ja Jippu Tavastialla 29.11.2012.

Ihana Heli Kajo! Vielä ihanampaa, sen keikka!

kuva: helikajo.fi

Heli Kajo jäi mieleen vuoden 2010 euroviisukarsinnoista. Annankadun kulmassa soi useaan otteeseen repeatilla ja youtubesta tuli kuunneltua muiden videoimia livenauhoituspätkiä biiseistä. Odotin levyä kuin kuuta nousevaa. Levyn ilmestyessä toukokuussa olin innossani ja mielissäni. Tiesin levyn takana olleen useita tunteja kovaa työtä, kuten niin monella muullakin artistilla.

Levy itsessään on hyvä ja siinä olevat biisit niitä tuttuja, vaikkakin muutama sovitus muutti kappaletta heikompaan suuntaan. Paha levy-yhtiö oli muuttanut Poikajumalat ja muutaman muunkin pliisuiksi, kun ennen ne olivat meneviä ralleja.

Olen nähnyt muutaman Kajon keikan ennenkin ja samaa rataa se noudatteli nytkin. Tunnin settiin mahtui levyn kaikki biisit. Poikajumalat oli edelleen tylsä ja laahaava, kuten levyllä, mutta Thelma ja Louise pelasti siitäkin.

Heli oli lavalla tosi "liikkis". Vähän ehkä jännittynyt, mutta lauloi tasavarmasti ja hyvin. Helistä tulee aina niin hyvälle tuulelle. Hymiö! Heli Hymyliini Kajo. Kyllä.

Helin jälkeen oli vuorossa Jippu. Sanon hetki alkuun, etten ole oikein koskaan pitänyt Jipusta artistina. Jippu on niitä maneerisia ja vaikeita kuunneltavia. Kolmannen levyn ilmestymisen myötä löysin Jipulta muutaman hyvän biisin, joissa on maneerisuus saatu miksattua piiloon ja vähemmälle. Mikä on ilahduttavaa.

kuva: jippu.fi

Jippu oli kuitenkin lavalla jotenkin... mistähän tämän aloittaisi?
Musiikki oli ihan musiikkia. Ne tutut  biisit oli ihan okei ja muutama ihan hyväkin hetki siellä oli. Ei se ihan paskaa ollut. Eikä edes lähelle. Esiintymisessä vain oli monia ongelmia ja sitten aina välillä sitä eksyi miettimään niitä sen musiikin sijaan.

En mitenkään väitä olevani musiikin ammattilainen tai alaa opiskellut missään oppilaitoksessa. Vuosien saatossa olen ollut erinäisillä äänentuottamiseen liittyvillä kursseilla ja siihen liittyen olen kyllä opiskellut ihan oppilaitoksessakin. Laulaminen kuitenkin on enemissä määrin äänentuottoa ja tekniikkaa. Toki se vaatii siihen rinnalle hyvän korvan ja jonkin verran sitä mystistä "hyvää ääntä".

Jipulla on kaunis ääni, mutta äänenkäyttö ja vielä tärkeämpi, kropan käyttö, on ihan jossain muissa taajuuksissa kuin missä pitäisi. Epämääräinen kyyryasento, josta tulee mieleen Mr. Burns meets tarujen noita-akat, ei ole mitenkään laulajan asento. Pään ollessa niin pahassa etukumarassa, että pelkäsin sen välillä putoavan pois, ei voi tuottaa ääntä rennosti ja hallitusti, vaan se on väkisin pakertamista. Ja sitä oli suurin osa keikasta. Kymmenestä biisistä ehkä kahden aikana Jippu suoristautui pystyyn ja ääni kulki vapaasti. Silloin kuulosti hyvältä! Maaneerinen äänen vonguttaminen sai mieleni kirkumaan kuin kidutustuolissa. Äänihuulten tuhoa odotellessa. Missä oli pallean käyttö? Missä voimakas laulu? Huutaminen oli kyllä voimakasta, mutta kun... äh. Niin. Kehon olematon käyttö ja noin suuresti tärkeiden asioiden laiminlyönti sai minut nyrpistämään nokkaa. Hei Jippu, onko niistä kerrottu sulle? Ootko käynyt ryhtikoulussa? Onko sulle selvitetty miten ääni muodostuu ja mitkä osat kehossa sitä tukee?

Niinä hetkinä kun pystyin pääsemään irti silmiäni kirvelevästä näystä, tykkäsin biiseistä. Niistä uudemmista biiseistä. Eva (nukutaan kielletyllä iholla), Väärinpäin lentävät linnut nyt näin vaikka mainitakseni. Niistä vanhemmista en niin välitä. Niissä on jotain falskia, joka saa minut aina pikemminkin nauramaan. Reaktio toki sekin.

Jippu oli kaikesta tuosta aikaisemmasta huolimatta lavalla paljon energisempi. Hän antoi yleisölle enemmän, jonka kyllä tunsi. Siinä missä Jippu hävisi visuaalisesti Helille, hän voitti karismalla ja energialla. Olimme aika takaosassa yleisöä ja siellä ei Heli kuin vähän kutitellut olkapäitä. Jippu sen sijaan veti ihan kumoon. Teki mieli hyppiä, vaikka en siihen pystykään. Musiikki soi paremmin ja vyöryi yleisöön. Iso osa tässä oli myös välispiikeillä. Heliä jännitti niin kovin. Jippu ei antanut sen tulla ulos. Itseironia roskajulkisuudesta, fyysisestä psykoosista ja gospel-taustasta. Mikä oli osa yleisön puolelleen saamista ja vyörymisen edesauttamista.

Niin. Heli kuitenkin mainitsi keikan olevan hänelle Tavastialla ensimmäinen. Neitsyyden lailla se Heli kyllä suoriutui. Tiesi mitä teki, mutta kokemuksen tuoma varmuus puuttui. Kun Jippu hoiti hommat kokemuksen syvällä ja tiukalla otteella. En sano ammattilaisen malliin. Sehän olisi jo rivoa ja mautonta.

Hyvä keikka. Hyvä mieli. Kannatti lähteä!

kuva: nelonen.fi/sokkokokki



lauantai 1. joulukuuta 2012

Yövalvominen.

Viikko sitten olin järjettömän väsynyt, poissa tästä maailmasta ja valvonut vapaaehtoisesti yhden yön.
Se oli hienoa!

© Riikka Kiviaho
Hobitti-elokuvan yöjonotus. 
Jonotettiin siis lippuja 12.12. ensi-iltaan tulevan elokuvan lippuja. Jonotustapahtuma oli oikein järjestetty ja organisoitu Finnkinon puolelta, eikä vain kylmässä värjöttelyä ja tuskaa. Sen sijaan koko yö leffoja, leffateatteria ja kaikkea semmoista mukavaa. 

Tennispalatsin lisäksi jonotustapahtuma oli järjestetty ainakin Vantaan Flamingossa. Juuri nyt hatara juustopääni ei muista oliko Jyväskylässä ja muuallakin olla koko yö jonottamassa. Kuopiossa lipunmyynti alkoi ainakin tuntia ennen nettimyyntiä.


Kello yksi lyö. (© Riikka Kiviaho)

Oikeastaan koko yö meni hujauksessa. Saavuin Tennispalatsin kulmille kahdeksan aikaan, jossa ystävä jo oli jonossa kera ystävänsä. J. oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta sehän ei tunnetusti haittaa ketään.
Puoli yhdeltätoista jakoivat jonotusnumerot. Siihen asti aika lensi kuin siivillä. Höpötellessä, hölmöillessä ja kahvikupposen hakemiseen se sitten meni. Numerojono eteni viuhahtamalla ja sen jälkeen olimme vapaita kuin taivaan linnut.

Olin alunperin suunnitellut istuvani yön LOTRien näytöksissä, mutta hienosti olin pudottanut pankkikortin menokulkupeliin ja sain sen sieltä vasta yhdeltä. No Lord of the Rings for me. Lopulta se ei haitannut ollenkaan, sillä hengaaminen leffateatterissa oli todella mukavaa. Pankkikortin paluun jälkeen löysin kädestäni Twilightin ja Batmanin liput.

Mollaan jonos (© Riikka Kiviaho)

Twilight - Aamunkoi, part II oli kyllä niin vitsi. Yleisö oli hegemoniassaan näytöksen paras anti. Ainakin oman tunnustelun mukaan leffa oli kaikkien mielestä vitsi. Onneksi se kiljuvien teinien lauma puuttui sieltä ja muutoinkin vähäinen väkimäärä oli innostava. Oikein leppoisa meininki.

Batman olikin sitten paljon mukavampaa katsottavaa. Vähän oli vaikea välillä keskittyä, kun Auroran ampuminen pyöri mielessä. Kyllä, olen herkkä ja välillä liian empaattinen ja kiltti, mikä näkyy näissä kohdissa. Batmanin äänimaailma oli kuitenkin se mikä piti hereillä. Banen ja Lepakkomiehen puheäänet saivat mut koukkuun ja polvet notkumaan. Siihen rinnalle vähän yösilmillä katsottuna Joseph Gordon-Lewitt ja Anne Hathaway. Yön kruunu.
Batman yöllä oli ehkä muutoinkin juuri se eksotiikka, mitä tilanne vaati. Räminää. rytinää ja hienoja erikoistehosteita. Olin jopa niin väsynyt, etten osannut arvailla mitään etukäteen. Joo, en ole lukenut Batmania sarjakuvana, mistä juonen olisi tiennyt etukäteen. Niin nörtti en ole. Vielä.

Lepakkomiehen seikkailujen jälkeen olikin kello jo melkein lipunmyynti. Jonon muodostaminen aloitettiin ennen seitsemää, lipunmyynti starttasi jonon tukkoisuuden helpotukseksi puoli kahdeksan ja me pääsimme kotiin kahdeksan kieppeillä. Kotimatka aamusta oli kieltämättä outoa ja erilaista, mutta seikkailu oli mieluisa.

Toivottavasti seuraavien Hobittien aikaan tehtäisiin samoilla tavoin. Sen verran lämminhenkinen tilaisuus oli kyseessä.

Kiitos kuuluu myös tapahtumaa valokuvanneelle Riikalle ja J:lle. Tänks, ai häd fan.
Mulla on jutusta jopa Nasukuva, jonka paljastan myöhemmin.