Arjessa viedään tuhkatkin pesästä.

Kun istuu kotisohvalla viidettä päivää kykenemättä liikkumaan juuri sohvan ja wc:n välistä matkaa enempää, eikä ole seurana kuin oma pääkoppa niin jossain kohtaa ne ajatukset kiertää liian pientä kehää. Olen ollut kotona viime viikon lopusta ja todellakin, kykenemätön liikkumaan juuri muualle kuin sohva - wc - makuuhuone -akseliston kohteisiin. Keittiössä olen käynyt satunnaisesti, mutta vähemmän. Koska ei pysty seisomaan. Toisessa jalassa on jotain kiputilaa, joka estää sen käytön. Se on jaloista se parempi! Se, millä normaalisti pidän itseni pystyssä. Nyt ei pidetä, nyt ollaan tässä näin, särkylääkkeitä ja kylmäkalleja kuluttaen.

Tässä on ehtinyt taas pohtia sitä, että missä uomassa oma elämä menee. Ehkä jonkinlainen keikahdus on ollut ja olen sitä vesimassaa veneestä poistaessa joutunut kohtaamaan isoja pelkoja. Niiden pelkojen kohtaamiseen vaadittavia voimavaroja ei ehkä ole ollut, mutta ei silti vaihtoehtojakaan. Sillä välttely on loppunut. Olen tutkinut sisintäni, toimintamallejani, tarkastellut asioita käytettävissä olevilla keinoilla ja päässyt niiden kanssa jonkinlaiseen tilaan. En tiedä olenko saanut niitä mitenkään hedelmällisesti käsiteltyä, mutta on ollut pakko yrittää.

Tajutessani pelkääväni asioita, joita olen vältellyt niin kauan kuin muistan yritin vain kiemurrella eteenpäin. Ei auttanut, siellä se odotti nurkan takana valmiina romahduttamaan vielä syvemmälle.
Ei auttanut muu kuin katsoa sitä pelkoa kohti ja toivoa todella kovaa että kestää sen mitä sieltä tulee. Nämä pelot tulee lapsuuden kokemusten ja havaintojen synnyttämien toimintamallien toimimattomuudesta. Siitä, kun on toimittu tavallaan itseään vastaan vain siksi että pysyisi hengissä. Sitten kuitenkin se itseään vastaan toimiminen ei kanna enää ja se aiheuttaa pahaa oloa, mutta kun ei ole mitään hajua miten siitä pääsisi eroon, siitä väärästä tavasta toimia. Ainoa tapa on kohdata se pelko. Puhua ääneen siitä mitä pelkää, oli se miten naurettava tahansa.

Pelkään hylkäämistä. Pelkään että koen valtavaa yksinäisyyttä ollessani muiden seurassa. Pelkään, että ne ihmiset joilla on merkitystä, ottavat ja hylkäävät, katoavat elämästäni. Näin on käynyt ystäville lapsuudesta ja nuoruudesta. En tiedä olenko hylännyt itse, mutta minut on hylätty. Minut on hylätty fyysisesti ja henkisesti, minkä syitä en ole osannut käsitellä. Olen kieltänyt nuo asiat ja kieltäytynyt hyväksymästä niitä. Hylkäämisen kokonaisvaltaisuus on myös iso osa siinä etten tiedä mitä haluan. Hylkääminen on saanut minut pelkäämään ja olemaan turvaton. Turvattomuus ruokkii epävarmuutta ja epävarmuus taasen ahdistusta. Näiden tunnistaminen on myös osa sitä prosessia missä muutan omaa toimintaa tulevaisuutta varten. Osa minun omaa prosessiani.

Tajutessani tuon hylkäämisen kokonaisvaltaisuuden luulin maailmani taasen romahtavan. Romahtavan kuten vuonna -09. Tuntui että putoan johonkin syvään kuoppaan ja joudun taas kiipeämään sieltä ylös. Onneksi olin väärässä ja aikaa kului huomattavasti vähemmän.

Huomasin kuitenkin että olen puhunut tästä asiasta osittain siellä ja täällä. Sanonut ääneen kipeimpiä asioita elämässäni ja todennut että olen selvinnyt siitä, niistä, hylkäämisistä. Nyt pitää vain opetella luottamaan siihen, että näin ei käy aina. Luottaa siihen, että tärkeimmät ja rakkaimmat ystävät ovat osa elämää ja pysyvät siinä niin kauan kuin kuuluu ja jos poistuvat elämästä, ei se ole hylkäämistä.

On myös ollut valaisevaa tunnistaa kiputiloja itsestään niin, että ne laukeavat jonkun toisen käytöksestä vaikkeivat muuten liity tähän ihmiseen mitenkään. On myös ollut valaisevaa sanallistaa se, että miten se todellakin on vain se miten toinen toimii, ei se ihminen itsessään. Näin ollen sitä pystyy altistamaan itseään sille käytökselle missä ei ole hyvä olla, mutta tietää miten siitä pääsee pois.

Olen myös miettinyt miten paljon tässä on vielä opittavaa. Ehkä jollekin tasapainoisemmalle ihmiselle nämä ovat itsestäänselviä asioita, mutta kun en ole tasapainossa. Olen kyllä lähempänä sitä kuin ikinä, mutta on tässä vielä tekemistäkin. On myös samalla palkitsevaa voida tehdä töitä itsensä kanssa. Tehdä havaintoja päivittäin minkä kanssa mennä eteenpäin. Kehittyä ja viisastua, kyetä tekemään enemmän. Tiedän että sekään ei ole ikuista, mutta sen tilalle tulee sitten jotain muuta. Jotta se "jokin muu" voi tulla, pitää saavuttaa tasapaino.

Edistystä.

Pyörä pyörii ympyrää ja eteenpäin mennään.

Tänäkin vuonna on ollut Sodankylän elokuvajuhlat ja Helsinki Pride. Ensimmäisessä jälleen latauduin ja toisessa tein enemmän kuin ikinä, mutta eri tavalla. Ei vedetty kroppaa piippuun, mutta joudun kohtaamaan nyt itseäni isossa mittakaavassa. Mutta. Olen siihen valmis! Kyllä. Olen valmis käymään läpi tämänkin vaiheen, jotta huomenna olen viisaampi ja tasapainoisempi itseni kanssa.

Sodankylässä oli rajua! Meillä oli porukalla pyörätuoli mukana ja mustaa huumoria sen ohella. Kaikki meni oikein hyvin. Päästiin saunaan ja uimaankin.
Rakastan tuota paikkaa aika tavalla ja huomaan että odotukseni nousevat vuosi vuodelta.
Tänä vuonna löysin kuitenkin siellä pienen palan asioista, joiden kohtaamista olen jatkanut kotiuduttua. Olin hetken aikaa onnellinen tavalla, jota en ole koskaan osannut kuvitellakaan. Onnellinen siitä että olen elossa ja saan elää näiden ihmisten kanssa, joita minulla on ympärilläni. Olen päässyt ja päästänyt irti sellaisista asioista joita en enää tarvitse ja sen tajuaminen oli rajua.
Elokuvat tähän päälle! Huhhuh!
Morbus Sodismus. Aina.

Helsinki Prideilla olin tänä vuonna vielä vastuullisemmassa tehtävässä mitä edellisenä vuonna, mutta olin järjestänyt niin ettei minun tarvitse olla fyysisesti läsnä jokaisena päivänä niin montaa tuntia. Olin kuitenkin tavoitettavissa ja se riitti. Lisäksi se toimi omien voimien suhteen, sillä olenhan työelämässä ja aamupäivät töissä. Työn ja Pride-läsnäolon yhdistäminen isommalla määrällä olisi täyttä hulluutta näiden vähäisten voimavarojen kanssa.

Pride tarjosi kuitenkin parastaan. Avajaisista sunnuntain siivousrupeamaan asti silkkaa timanttia.

Mistä päästäänkin siihen, että nyt tiedän vähän siitä mitä haluan.
Haluan elää ilman pelkoja. Haluan voida luottaa itseeni ja omiin tunteisiini niin paljon, että osaan ilmaista ja elää niiden kanssa. Nyt nuo kataluudet luovat edelleen pelkotiloja ja aiheuttavat paniikkikohtauksia ihan turhaan, mikä taas on osa sitä että olen opetellut sulkemaan tunteeni itseni ulkopuolelle.

Olen miettinyt erityisesti Priden jälkeen sitä, miten tähän on tultu.
Jos olisin katkeruuteen taipuvainen syyttäisin useita ihmisiä ja "elämää" siitä missä olen.
Mutta se on turhaa. Faktat faktoina. Paskaa ei voi paketoida parempaan pakettiin, mutten aio kantaa niitä mukananikaan. Mennyt on mennyttä, mutta voin vaikuttaa vain nykyisyydessä. En murehdi ja vatvo menneisyyttä, enkä anna sen luoda varjoa tulevaisuudelle. Tietenkin on asioita, joiden vaikutus tulee näkymään varmaan koko ikäni, mutta tiedostan ne ja näin ollen pystyn tekemään niille paljonkin. Katkeruudelle en anna sijaa itsessäni.
Syyllisten etsiminen ja osoittelu ei auta mitään. Eikä ketään. Asiat on menneet kuten ovat, minun ei tarvitse toimia ketään kohtaan samoin. Minun pitää vain opetella olemaan itseäni kohtaan toisenlainen kuin se mitä muut ovat minua kohtaan olleet. Minä saan rakastaa ja minua saa rakastaa. Joillekin ehkä itsestäänselviä asioita, mutta valitettavan monelle ei.

Tästä syystäkään en ole tiennyt mitä haluan.
Nyt tiedän.
Haluan työpaikan missä olen onnellinen.
Sekä ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla.
Ei energiaimureita, ei negatiivisuutta.
Ei jatkuvaa muiden arvostelua ja haukkumista.
Positiivisuutta, luontoa ja muiden arvostamista muun sijaan.
Ehkä se tarkoittaa sitä että ihmisiä poistuu ympäriltäni, mutta samalla tulee uusia.
Haluan voida tanssia kun tanssittaa, laulaa kun laulattaa ja itkeä kun itkettää.
Haluan löytää sen vakaan tasapainon itsestäni ja kehittää sitä.
Haluan tehdä luovia asioita.
Syödä hyvää ruokaa, käydä monitasoisia keskusteluja ja silti samalla vain olla hiljaa ja kuunnella.
Haluan istua metsässä ja ottaa vastaan kaikki mitä sillä on annettavaa.
Uida vedessä, joka ympäröi ja tukee vain olemalla läsnä.
Haluan löytää ihmisen, joka ymmärtää minua tasolla, jossa ei ole sanoja. Tosin, uskon että tämänkaltainen ihminen ei tule elämääni etsimällä, vaan sitten kun on sen aika.

Kaksituhattaviisitoista - done.

Täytän joka vuosi kyselyn edellisestä vuodesta. Kyselyn kysymyksissä ei pohdita kovin syvällisiä ja kysymykset ovat oivallisia vuodesta toiseen.
Tänä vuonna kysely ei kuitenkaan kertonut paljoakaan siitä mitä tapahtui.

Blogin otsikkokysymys on edelleen relevantti, en voi siis vielä sulkea tätä sivua pois. Etsintä jatkuu, vaikkakin vuonna 2015 saatoin löytää jotain tarkempaa suuntaa tälle kaikelle.

Vuonna 2015 päädyin tilanteeseen, jota en pitänyt mahdollisena. Tavallaan jossain alitajunnassa olen aina tiennyt sen olevan mahdollista, mutten ole halunnut uskoa siihen. Tilanteen absurdius ylitti useat mittakaavat. Toisaalta, koettuani 2009 täydellisen elämän romahtamisen ja epäusko siihen tilanteeseen oli vielä suurempi, oli minulla jo olemassa keinoja selvitä. Silloinen "torni"n romahtahdus oli suurempi ja syvempi. En silloin osannut sanoa mikä on todellista, mikä ei. Jouduin rakentamaan niin paljon elämääni uusiksi, joten tiesin miten se tehdään. Nyt "romahti" vain yksi sivurakennus, ei koko talo.
Mutta kyllähän se pysäyttää, kun alitajunta tarjoilee muistoja joiden luulit olleen vain unia ja epätosia asioita. Tokihan jostain 80-luvun lopulla tapahtuneista asioista ei voi olla muistikuvaa kovin tarkkana ja siinä varmasti on lapsen tapa katsoa maailmaa mukana. Silti ne muistot pakottivat tekemään asioita toisella tavalla. Punnitsemaan, valikoimaan ja kyseenalaistamaan omia arvojaan. Puhumattakaan ihmisistä.

Kevään tapahtumat ovat kuitenkin mennyttä. En ole katkera, enkä kostonhimoinen. Ehkä vähän surullinen tässä tapauksessa.

Heinäkuussa koin eräänlaisen valaistumisen. Tapasin ihmisiä, joiden kanssa keskustellessa asiat kirkastuivat ja minulle tarjoiltiin paljon hyviä asioita. Muutosta tuovia asioita, mutta myös hyviä asioita.

Ystävät ovat pitäneet minua pinnalla, mutta olen nyt myös tilanteessa jossa tunnen etten tarvitse enää niin selkeää kannattelua mitä ennen. Kannattelen itse itseäni. Kyllä, tarvitsen apua arjessa ja askareissa, mutten tarvitse muiden hyväksyntää voidakseni olla oma itseni. Tämä on ollut iso oivallus, jonka työstäminen on ollut kipeää ja haavoittavaa. Tiedän nyt, että se on ollut minussa koko ajan sisällä, se voima pitää itseään pystyssä, en vain ole osannut katsoa itseäni oikealla tavalla.

Tästä kaikesta seurasi myös se, etten ole ollut ahdistunut. On toki ollut ahdistuneisuuden hetkiä, mutten ole koko ajan ollut ahdistuksen ympäröimä. En ole tajunnut olleeni noin ahdistunut vuosikausia. Nyt, ilman ahdistusta ei voi kuin ihmetellä miten sitä on voinut solmia ystävyyssuhteita ja vielä ihan toimivia sellaisia. Ahdistuneisuuden puute on päivittäin todella nautinnollista. Toki siihen liittyy päivittäinen meditointi, tai mitä ikinä se rauhoittuminen onkaan. Meditointi on ehkä väärä sana, sillä käytännössä vain istun ja hengitän, kuuntelen, tunnustelen ja avaan aisteja.

Ahdistumattomuutta ylläpitää akupunktio. Säännöllisen epäsäännöllinen neulotus tekee kyllä paljon muutakin. Pelkään edelleen neuloja, mutta pelko ei hallitse minua. Pelkään ukkosta ja raketteja, mutta minä hallitsen pelkojani, eivät pelot minua.

Nyt, 2016 alkumetreillä on hyvin vaikea sanoa mitä tämä vuosi tuo tullessaan. Kerrankin tulevaisuus näyttää täysin tyhjältä. Se ei pelota, eikä aiheuta mitään. Se tulee vääjäämättä ja siitä pitää ottaa kaikki irti. Silti pitää elää tässä ja nyt, eikä ensi vuoden joulukuussa. Oikeastaan en edes toivo tältä vuodelta mitään, vaan haluan katsoa sen juuri semmoisena kuin se on. Siellä on ihan varmasti hyviä asioita ja vähemmän hyviä. Se on täynnä mahdollisuuksia siinä missä riskejäkin.

Jos vuoden loppuun mennessä osaan vastata siihen kysymykseen, mitä minä haluan, edes puolella sanalla, se riittää. Jos en, sekin on hyvä. Tiedän ainakin että minä riitän.

Ruma, mikä se on?

Olen viime aikoina ajautunut tilanteisiin missä puhutaan kauniista ihmisistä ja kauneudesta. Useimmiten ne kuvat ja julkisuuden henkilöt joita on esitelty kauniina ja luotu jotain ihanteita omaan kauneuteen ovat olleet vain ulkoisesti muovisen näköisiä. Kerrokset meikkiä, tyhjiä katseita, tekohymyjä, käsiteltyjä kuvia lehtiin ja kuvia joista kauneutta on vaikea nähdä. Jotain superstaroja, joiden kohdalla on hyvin vaikea nähdä sitä mitä toiset pitävät kauniina.

Minulle kauneus ei ole fyysistä. Minulle se on kokonaisuus miltä ihminen näyttää. Rumuus ei ole sitä että on erilaisen näköinen, vaan sen näkee silmistä. Jos silmien takana ei ole aitoutta, on rumuus nostamassa päätään.

Kauneus on ihmisen sisin. Se, mitä ei voi peitellä, eikä kätkeä. Se ei ole huulipunan sävy, eikä ripsipidennykset. Vaikka nykypäivänä se tuntuu olevan kauneuden ja sen ihannoinin lähtökohta. On tuotetteita millä "kaunistautua" ja tehdä ulkoiselle kuorelle vaikka mitä toimenpiteitä, mutta jos sisin on musta, on ihan sama mitä pakkeleita kukin vetää kasvoilleen. Negatiivisuus tekee ihmisestä ruman. Se painaa hartioita kyyryyn ja tekee ryhdittömäksi.

Tällä hetkellä sosiaalisessa mediassa pyörii meikittömyyskampanjoita. Se on ristiriitaista siinä, että oletetaan kaikkien ihmisten käyttävän meikkejä. Meikkaaminen ja ehostaminen aloitetaan nykyisin jo nuorempana ja se on iso osa nuorisomaailmaa. Onhan se toki ollut aina, mutta tämän hetken valossa se tuntuu korostuvan.

Myönnän avoimesti etten näe kauneutta Kim (tai mitä ne on) Kardashianissa. Näen tyhjän kuoren jonka sisin on hukassa. Eikä tämä koske vain naisia. Samalla lailla miesihanteista voi löytää kuoria ja tyhjiä kasvoja. Se on surullista.

Einon Leinon sanoin:

Laki ollos itsellesi
Mieti mik' on sulle hyvä,
tuumi mik' on sulle paha,
ruma sulle, kaunis sulle:
ole maailma omasi.

Yltä, alta, kaikkialta, 

enin taistosi elämän.

Iske itsesi kipunat.

Who do you seem to be?

Postatessani viimeksi luulin olevani väsynyt. En tiennyt että voin tulla väsyneemmäksi ja tilanne voi muuttua niinkin radikaalisti mitä muuttui. Kävin aika pohjalla voimien ja selviytymisen kanssa. Mitä sitä kieltämään. Silti sain potkittua itseäni eteenpäin, pidettyä puoleni ja kerättyä tarvitsemani voimat päästäkseni eteenpäin.

Kesä on mennyt hurjalla vauhdilla. Kesäkuu vain suhahti ohitse. Ensin oli Sodankylän elokuvajuhlat, sitten Helsinki Pride ja siinäpä se kuu sitten olikin. Sodankylässä kävin lataamassa itseäni yöttämässä yössä ja Helsinki Pridella kävin vetämässä kropan piippuun. Prideilla olin myös vastuullisessa tehtävässä, mikä vaikutti siihen että piippuun vedettiin ihan niin huolella kuin ikinä vaan voi. Ilman lauantaista mahdollisuutta yöpyä keskustassa olisin jäänyt kotimatkalla johonkin ojaan.

Sodankylässä oli ihanaa. Latasin itseäni pohjoisessa ihan huolella. Oltiin ystävän kanssa elokuvafestareiden alusta asti. Menomatkasta meinasi muotoutua jännitysnäytelmä, mutta saatiin kuitenkin ihan kohtuullinen matka aikaan. Paitsi että ikinä ei kannata mennä duetto plus-paikalle yöjunaan. Ei. Nukuttiin pari tuntia torkkuen ja matkan viimeiselle etapille saatiin autokyyti.

Festarit menivät nopeasti. Elokuviin valittiin tänä vuonna semmoinen kevyt ote ja pyrittiin katsomaan alkuun leffoja joiden kanssa ei vajota liian syvälle syvyyksiin. Aika hyvin onnistuttiin. Katsottiin kyllä vakavampaakin elokuvaa ja keskustelua herättävää elokuvaa. Kokonaisuutena hyvin onnistuneet festarit.

Kotimatka oli elämys. Yöjunalla makuuvaunussa kotiin oli kyllä hyvä ratkaisu. Selkä pääsi lepäämään ja sai nukuttuakin vähän paremmin. Saavuin kotiin ja olin täydessä valmiudessa Helsinki Priden tuomiin haasteisiin.

Pridet olivat mahtavat. Alkuviikossa oli paljon epäselvyyksiä ja outoja sattumia, mutta siitä se sitten otti ja lähti menemään omaa raidettaan. Lauantain kulkue ja puistojuhla olivat ihan tajuttomat! 25 tuhatta ihmistä paikalla! Huhhuh!

Pride on mulle tärkeä tapahtuma. Tänä vuonna osallistuminen työryhmään toi mukanaan omat haasteensa, mutta oli totaalisesti sen arvoista. Kehittämistä tietysti omassa toiminnassa oli, samoin kuin ylipäätään siinä mun osa-alueessa, mutta se tekee asiasta mielenkiintoisen.

Priden jälkeen oli pakko levätä. Levätä ja olla vain. Kävin asioita lävitse mitä elämässä on menossa ja pyörittelin arkea. Pyörähdin Vaasassa moikkaamassa isääni ja viettämässä aikaa ystävän perheen luona. Isän tapaaminen oli hyvä veto. Sisarelle selvisi että hänellä on myös todella aikuinen sisko olemassa ja sain puhuttua muutamista asioista isän kanssa. Teki ihan hyvää.

Nyt olen ottanut suunnan, jota kohti mennään. En osaa vielä vastata blogin otsikkokysymykseen, mutta tiedän olevani menossa siihen suuntaan missä vastauksia on helpompi antaa.
Toivoa on, vahvasti.

Hit me in the face with your ignorance.

En mä ole tyyppi, joka kirjoittaisi päivittäin. Edes viikoittain. En ainakaan silloin kun voimavarat kuluvat muuhun. Tai loistavat poissaolollaan.

Joulukuun päivityksen jälkeen olen käynyt lävitse yhteiskunnan rattaita. On tapahtunut asioita, joita haluaisin nostaa esille, mutten ole varma haluanko tehdä sen tunnistettavasti. Syynä sille on asioiden tuoma leima ja niiden olemassa oleva maine. Haluanko asettaa itseni altiiksi tuon maineen tuomalle leimalle vai rohkenenko kertoa ääneen kaikki ne kohtaamani vääryydet? Epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä viranomaisilta. Näihin kuukausiin on mahtunut ihan liikaa asioita, jotka ovat menneet päin seinää. Ei ihme ettei voimat riitä, kuten moni on sanonut kuultuaan kaikesta.

On silti hyvääkin. Olen saanut pidettyä itseni edes jotenkin pinnan yläpuolella osallistumalla vapaaehtoistoimiin. Se, että on täysin jotain muuta ajateltavaa ja suunniteltavaa on ollut tämän kevään kelluntapoiju. Ehkä väärin, mutta tuon parissa ei ainakaan hetkellisesti ole ajatellut oman arjen asioita.

Missä ollaan nyt?
Siinä, että voimat ovat lopussa. Kesä tulee ja minä olen tällä hetkellä aivan puhki. En jaksa taistella omien oikeuksieni eteen, en jaksa suunnitella kesälle mitään, en jaksa. Ei ole enää mistä ammentaa. Mindfulness-mielessä tämä on potentiaali tila, kun elää vain tässä hetkessä. Mutta tarkoitus ei ehkä ole olla näin tässä hetkessä. Muita hetkiä ei ole. Enkä ole hyväksyvässä tilassa tämän hetkeni kanssa. En pysty hyväksymään sitä, että tässä maassa viranomaiset pystyvät tekemään lähes mitä tahansa ja pistämään sen yksittäisten kansalaistensa niskaan. Se, että viranomainen töppää ja hukkaa tärkeitä asiakirjoja ei mielestäni voi olla sen ongelma, jota nuo asiakirjat koskevat. Tai että viranomainen voi viivytellä useamman kuukauden asioiden käsittelyä ja tämän jälkeen vain levitellä käsiään.
Ehkä tämän kaiken tarkoitus oli osoittaa, että aina voi mennä huonomminkin. Tiesin sen kyllä jo ennestään, kiitos vaan!

Se, että voimat on viety on tietenkin pysäyttänyt kaiken muun. Ei ole voimaa kuntoutukseen, ei ole voimaa itsestä huolehtimiseen, eikä ole voimaa olla kiinnostunut mistään. Mistä sitä voimaa saa?

En voi pysähtyä. En käy myöskään ylikierroksilla. En voi antaa itselleni mahdollisuutta jäädä paikoilleen tai en liiku enää ikinä. Hoidan siis arjen väkisin. Tai hoidan arkeen muuta kuin aikaa itselleni. En tarvitse aikaa itselleni. En voi ottaa sitä vastaan, sillä silloin loppuu se vähäinenkin voima. Saan hieman voimaa muista ihmisistä. Läheisistä, ei tuntemattomista. Saan voimaa lasten naurusta ja leikistä. Saan voimaa siitä, että voin vain kuunnella muita. Saan voimaa koirapuistossa katsellessani koirien leikkejä. Saan voimaa sen verran, että jaksan taas soittaa yhden viranomaispuhelun tai lähettää sähköpostin. Voimaa siihen, että teen muutakin kuin tuijotan eteeni.

Sitten psykiatri sanoo etten näytä masentuneelta. Ihan kuin märkä rätti kasvoille. Juuri nyt ei pahemmin voisi sanoa. Kun teen kaikkeni että se kulissi pysyy kasassa, enkä romahda. Romahtaessani en saa hoidettua asioitani tai tuotua ilmi tärkeitä asioita. Suutun niin etten saa sanottua mitään. Tuijotan käsiäni, jotka tärisevät pöydän alla. Mitä tuo ihminen tarkoittaa tuolla lauseella. Yritän jatkaa kysymyksiin vastailua, vaikka raivo kihisee sisällä. Tekisi mieli todeta ettei idiootitkaan näytä idiooteilta, mutta ovat silti sitä.

Ehkä jotenkin sain vielä oltua suhteellisen toimiva, kunnes kävin kuntoutuksessa. Tulin kotiin täysin tyhjänä. Useat ihmiset kertoivat saavansa sieltä jotain ja itse olin aivan turta, tyhjä ja turhautunut. Tosin, en osannut itsekään sanoa mitä haluan jaksolta. Olin silti avoimin mielin (ainakin osittain) ja halusin saada sieltä jotain kotiinvietäväksi. Sen sijaan tulin kotiin väsyneempänä ja lannistuneempana. Olen yrittänyt tämän jälkeen pohtia miten näin kävi. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Miten oma suhtautuminen vaikutti asioihin.
Ainakin niin, että kestänyt valittavia ihmisiä yhtään. Enkä voi sanoa vertaistuen tekevän mulle muuta kuin haittaa. Ryhmäkeskustelut ovat ehkä pahimpia mitä on, vaikka yritän aina olla avoimena. Antaa mahdollisuuden sille, että vertaistuki olisi jotenkin hyödyllistä. Ehkä joku toisentyyppinen vertaistuki olisikin, kuin se että vain istutaan ja kuunnellaan kun kukin valittaa vuorollaan.

Kuntoutusta on vielä jäljellä. Harmittaa vain tuon jakson valuminen hukkaan.

Mitä tänään, mitä huomenna?
En tiedä.

Kuka saa ja kenelle annetaan?

Se vituttaa ei saa, sut vaikka kantapaikasta kannetaan-laini ja tuo otsikon lauseke pyörivät päässä. Ei saa ottaa päähän, vaikka se on ainoa mitä on enää jäljellä. Ainoa mihin on itsellä päätäntävalta ja ote.

Olin viime viikolla palaverissa työnantajan kanssa. Ylin esimies, lähin esimies ja työterveyshuolto. Oli kuin nurkkaan ajettu olo. Siinä ne istui ympärillä ja valmiina tarttumaan kaikkeen mihin sanon ja sörkkimään sitä sitten kuin hurmoksessa.

Niin paljon kuitenkin rehellisesti sanottuna vitutti sieltä poistuessaan, että teki mieli huutaa saatanavittua siinä pihalla. Palaverissa hakemalla haettiin syitä ryhtyä johonkin toimenpiteisiin.
Joku osa ymmärtää sen pakkotarpeen pistää pyörää pyörimään. Nyt se pyörä kuitenkin on vielä mun jalkojen alla ja mä tässä löysässä hirressä. Pyörän pyörittäminen tarkoittaa kirjaimellisesti narun kiristämistä. Mutta olisihan se muutos tilanteeseen. Edes jollain tasolla. Saatana.

Ehkä vähän vähemmän vituttaisi, jos se ylin esimies ei olisi pitänyt mulle saarnaa elämästä, mahdollisuuksista ja nuoruuden käyttämisestä hyväksi. "Sun pitää nyt ottaa itseäsi niskasta kiinni ja  päättää mitä sä haluat ja sitten mennä sitä kohti. Eikä nyt vaan jäädä odottamaan että muut tekevät sun puolesta! Kyllä minäkin sinun ikäisenä tein itse asioita elämäni eteen." 

Mitäkö teki mieli sanoa? Ei mitään, koska tuijotin haavi auki ja mietin että mikä helvetin elämäntapaluento tämä onkin. Tai että mikähän se "muut" osio on, kun ei todellakaan ole ketään muita tekemässä mitään. Eikä pidä ollakaan. Mutta olishan se kiva jos vaikka kaupungin tukitoimet, kuten fysioterapia, toimisi tukena tässä omassa prosessissa. Kun ei toimi, niin on vähän vaikeampaa kuntouttaa itseään yhtään mihinkään päin. On ihan syynsä, että puhutaan kuntoutuksen tukemisesta, mutta jos ainoa saatavilla oleva tuki on olematon, niin siinä on omat haasteensa. Vähän sama kuin sanoisi kipsissä makaavalle, että nouse ylös vaan. Pystyt siihen kyllä kun vaan otat ja nouset.

Toinen mikä sai mun niskakarvat pystyyn oli se niskasta itseään ottaminen. Otan itseäni niskasta ja paranen. Otan itseäni niskasta kiinni ja mun ongelmat katoaa?
No vittu niinpä!

Onhan tämänkin blogin otsikko tietty vähän siihen suuntaan etten tiedä mitä haluan. Enkä ehkä tiedäkään, mutta tiedän kyllä paljon muita asioita. Kuten sen, että haluan töihin. Mihin töihin tämän rupusen kroppani kanssa vielä taivun ei oikeastaan ole siitä kiinni mitä päätän. Voin päättää kuntoutua - tehty useita kertoja, voin päättää ettei mikään vaikuta - tehty.

Jotenkin paradoksaalista tässä kaikessa on kuitenkin se, että samalla kun edessä huudetaan tätä, on molemmin puolin tahoja lyömässä kapuloita rattaisiin. Virallisia tahoja. Kuten Kela ja muut ihanat köyhien ystävät. Sille, joka väittää että elämme hyvinvointiyhteiskunnassa. Tule mun luo viikoksi. Näytän sulle hyvinvointia. Voin sanoa, ei ole kauheasti läsnä.
Vaikka onkin asunto, jotain mitä kutsua vaatteiksi ja joka toinen päivä rahaa ruokaan, niin aika pitkällä on vielä se hyvin toiminva hyvinvointiyhteiskunta.

Järjettömintä tässä on se, että olisin oikeutettu mm. kaupungin avustukseen vähävaraisille jos minulla olisi lapsi taikka kaksi. Ei, en ole hankkiutumassa raskaaksi. Saatana.
En, vaikka olisinkin oikeutettu n. 150e:n ruokakuponkiin, kaupungin vähävaraisille jaettuun kinkkuun, laatikoihin, rosolliin, pipareihin, glögiin, torttutarvikkeisiin, suklaarasioihin, suklaalevyihin, lelulahjakortteihin ja vaatteisiin. Vaikka vähävaraisia lapsiperheitä tulee tukea, niin silti hämmästelin yhden perheen (2 aikuista, 2 lasta, toinen vanhempi töissä) saamaa määrää, kun itse sain samalla käteen eioota ja eivoimitääniä. Eipä siinä. Itse en pidä jouluruuasta, enkä syö lihaa, joten kinkut ja jouluruuat olisivat olleet haaskuuta. Nyt olisi ollut kiva saada edes muutama kymppi johonkin ruokaan, joululla tai ilman.

Harvoin sitä jaksaa omasta huonosta tilanteestaan avautua. Moniko jaksaa kuunnella sitä valitusta puutteista ja murheista? Eikä se ainakaan vie eteenpäinkään. Muttei se tarkoita että ihan joka hetki jaksaisi olla kovin vahva. Tai että on valmis ottamaan vastaan ihan mitä vaan.
Kyllä aikuisellakin voi olla paha mieli ilman mielensäpahoittajan leimaa. Tai että jossain kohtaa se oksa katkeaa ja asiat purkautuvat ulos.

Saatanavittu nii.
Tänään saan kiroilla. Enkä pyydä anteeksi.

A new me, a new you?

On ollut aihetta kirjoittaa tekstejä vain piiloon, ei julkisesti mihinkään. Eikä oikeastaan ole ollut mitään julkaisemisen arvoista. Tai on, muttei ole ollut kirjoittamiseen vaadittavia resursseja.
Ei niitä oikeastaan ole vieläkään.
Vuosi kuitenkin lähestyy loppuaan ja josko sitä kirjoittaisi edes kaksi merkintää vuodessa ei tämä blogin yritelmä kaatuisi ihan kokonaan.

Voisin tehdä kunnollisen merkinnän Hobitti - Viiden armeijan taistelun ensi-illoista. Samoin voisin kertoa miten kävin katsomassa NT Liven Frankensteinia - jälleen. NT Live on ollut tämän syksyn voimavaroja ylläpitävä elementti. Medea, A Streetcar named desire ja Frankenstein x 2. Onnekseni olen saanut mahdollisuuden istua katsomassa noita näytöksiä. Ehkä jollain tasolla maailman havainnointi muuttui. Ainakin hetkellisesti.

Muutoinhan elämässä ei tapahdu mitään kertomisen arvoista. Arki on mitä on, ainoastaan ajatukset ja mietteet ovat niitä mistä voi kirjoittaa, niitä mitä voi arvioida. Tai sisäinen kehitys, kasvu ja sitä myöden muutos.

Tänään on ollut pieni henkisen krapulan päivä. Omat törppöilyt on ehkä vähän mietityttänyt, vaikkei sinänsä kaduttanut. Olisihan sitä toki voinut toimia toisin, mutta nyt sitä on turha jossitella tai murehtia. Se, mikä kyllä kaduttaa on oman rohkeuden puutos tärkeissä asioissa. Pakenen tietynkaltaisissa tilanteissa ennenkuin ehdin edes tajuta sitä itse. Tilanteissa, joissa vanhat toimintamallit suorastaan syrjäyttävät kaiken muun. Mutten tiedä miten toimia toisin, kun en ole ikinä ehtinyt toimimaan toisin. Tietysti olen ollut muutaman vuoden tästä tietoinen, mutten siltikään osannut havainnoida tai muuttaa omaa toimintaani näissä asioissa. Silti nyt olen huomannut olevani kyllästynyt tähän tapaani paeta ja piiloutua. Haluaisin olla himpun verran rohkeampi, himpun verran enemän itseni joka hetki.

Sepä se vitsikin on, että tämähän on helpommin sanottu kuin tehty.

Kauempaa on helppo havainnoida.

Olin Sodankylässä.
Katsoin elokuvia, keskustelin ihmisten kanssa, tein havaintoja.

Blogin otsikko on taas ollut ajankohtainen. Mitä haluan elämältä?
Siellä Sodankylässä sitä oli oivallista pohtia. Siellä oman arjen asioilla on eri perspektiivi, jolloin ne näyttävät erilaisilta.

Riihimäen asema on epäkäytännöllinen.

Yöllinen Suomi on kaunis.

Haluan tehdä asioita joiden parissa on helppo olla. Asioiden tekemisen ei tarvitse olla helppoa, eikä niiden tekemisen tarvitse olla helppoa, mutta läsnäolon on oltava. Jos se ei onnistu, on jotain pielessä. Koin tuota helppoutta niissä keskusteluissa, vaikka aiheet olivat kaikkea muuta kuin helppoja. Elokuvatkaan eivät olleet helppoja, mutta niistä keskustelu, niiden havainnointi ja tämän jälkeinen pohdinta oli.

Midnight Sun Film Festival, kiitos <3

Erilainen yö.

Sisareni on rekkakuski. Molemmat veljeni ovat rekkakuskeja. Isäni on autonkuljettaja, samoin isäpuoleni, jonka isä oli alalla myös. Minulla ei ole edes ajokorttia. Silti kuljetusalan jutut ovat jokseenkin tuttuja. Rekan kyydissä on jollain tavalla kotoisaa ja tuttua.

Sain sisareltani kutsun lähteä hänen mukaansa yövuoroon ja minähän lähdin! Pakkasin vähän evästä, varuiksi kirjan (jos niinku tulee tauko niinku) ja kameran.
Sisaren ajoympyrät pyörivät pääkaupunkiseudulla ja pääkallopaikkana meillä on Pasila. Sieltä saadaan ensimmäinen keikka. Viedään kärry Pasilasta johonkin. Matkalla puhutaan akseleista, kantavuuksista, täysperä- ja puoliperävaunujen tilavuuksista ja muusta mukavasta. Kehä III:lla on yllättävän paljon väkeä liikkeellä.

Perillä sisko hyppää autosta ja katoaa. Käy kuulema avaamassa ovet. Siis avaa kärrystä takaovet. Peruutamme laituriin keskustellen samalla nuorimman veljen peruutustaidoista ja siitä, miten se on aina ollut siinä hommassa haka. Vieressä peruuttaa täysperäyhdistelmä kohti laituria. Homma näyttää juuri siltä, ettei minusta ihan heti olisi siihen hommaan. Ja tuon peruuttamisen se veli hoitaa vaikka silmät kiinni. Tulee vähän semmoinen "oho"-fiilis. Saadaan tämän jälkeen keikaksi viedä tyhjä kärry johonkin. Paikka nro 2 on aika lähellä tätä toista. Heilutaan jossain Vantaalla!

Tämän jälkeen seuraakin odottelua. Yövuorossa tätä on tarjolla ehkä vähän enemmän päivävuoron rinnalla.
Odottelu kuluu tabletin äärellä. Naureskellaan ja pelataan pari erää Sanajahtia. Tämän jälkeen katsotaan pari musiikkivideota ja kun ei muuta keksitä, katsotaan Pasilaa areenasta. Ei ehditä juurikaan katsoa kun pukkaa keikan. Ja taas mennään.

Ulkona on paikallaan seisten -12 astetta pakkasta sanoo auton mittari. Ilman takkia se tuntuu kylmemmältä ja ihan vähän epäilyttää onko se mittari ihan oikeassa. Otetaan kärry, ajetaan, peruutetaan, irrotetaan, otetaan toinen ja kytketään letkut kiinni ja siirretään se toisaalle.Sitten taas odotellaan. Päätetään lähteä pitämään taukoa sille yhdelle ainoalle alueen huoltikselle mikä on läpi yön auki. Eikä se ole aakkosbaari!

Juomista, pientä syömistä, vessatauko ja takaisin autoon. Ruokaa napaan ja tabletista esiin yle areenan komediapuolelta Pasila. Nauraessa aika kuluu nopeammin.
Istumme parkissa tunnin ja saamme keikan, joka olisi pitänyt viedä 10min sitten. Eipä siinä, kukaan ei ollut kertonut meille siitä! Siirretään kärry ja taas odotellaan. Sisko pelaa ja puhuu puhelimessa, minä luen. Kuluu tunti ja sitten taas siirretään kärry. Yö alkaa olemaan voiton puolella.

Höpötellylekin löytyy aikaa. Se on ehkä parasta siskossa, että sen kanssa voi puhua ei mistään. Voin hehkutella sille asioita, joista sillä ei ole mitään hajua ja se vaan muljauttelee silmiä siinä vieressä. Sama toisinpäin. Vaikka me ollaan kuin yö ja päivä aika monessakin asiassa on meillä niitä yhteisiäkin juttuja. Musta ei olisi rekkakuskiksi missään nimessä. Se on likaista puuhaa ja kaikkea semmoista. Ja kun en mä muutoinkaan jaksa niitä auto- ja rekkajuttuja niin ei mun hermo pitäisi rekkakuskin hommissa varmaan ollenkaan. Sen sijaan se on ihan hauskaa silloin tällöin olla mukana jossain vuorossa. Siinä kun ei tartte oikeastaan tehdä mitään. Ihan jo siksikin etten saa!

Loppuyö meni aika nopeasti. Kappas kehveliä ja kello oli neljä. Vietiin viimeinen kärry takaisin pääkallopaikalle, haettiin vikat kahvit ja valmistauduttiin poistumaan. Pääkallopaikalla hölpöteltiin odottaessamme yhden kaverin kanssa ja odoteltiin veljeä. Sisko vei jotain toimistoon ja hengailtiin. Velli tuli töihin, juotiin niitä kahveja porukalla ja sitten lähdettiin kotiin.

Ennen tuota viimeistä tuntia en ollut palellut ollenkaan, mutta siinä vedin ihan umpijäähän. Koko kotimatkan palelin ja palelin. Autokin oli tietysti kylmä seistyään koko yön ja lämpeni vasta vähän ennen kuin pääsin kotiin. Kotona olin ennen seitsemää. Ei siis mitenkään huonompi aika. Pääsisin ajoissa nukkumaan!

Yllättävää kyllä, ei väsyttänyt vaikken ollut juonut kahvia yöllä kuin yhden kupin. Oli vain hyvä mieli yöstä. Nukahtaminen vei silti oman aikansa. Kiitos yöstä, ei ollut vaikea valvoa.

Seuraavasta päivästä ei kannata sanoa mitään. Vaikkei väsyttänyt paljoakaan, oli kroppa aivan tulessa ja käsittämättömän huonossa käyttövalmiudessa.
Onneksi ei tarvitse tehdä noita juttuja siis kovinkaan usein!

Syy hiljaisuuden.

On ollut ihan syy olla hiljaa aika pitkään.
Ei ole ollut mitään kerrottavaa, olen halunnut pitää asioita itselläni.

Muutin pois entisiltä huudeilta kokonaan uudelle paikkakunnalle ja sitä häärätessä ei ole ollut aikaa - tai voimiakaan - mihinkään muuhun kuin remontointiin, pakkaamiseen ja purkamiseen. Purkamista on edelleen, kun en ole purkanut kuin pääpiirteittäin tärkeimpiä tavaroita. Eli keittiö on laitettu ja muut odottavat tyhjentymistä.

Paikkakunnan vaihto oli hyvä idea. Entisillä huudeilla alkoi ahdistamaan ja kaatua yhteiskunnan rakenteetkin jo joka suunnalta. Ei riittänyt se että sai niskaan osan kuraa, mutta jatkuva alustankin tutina oli enemmänkin kuin kuluttavaa ja ainakin muutaman viikon jälkeen on täällä nyt toisenlainen meininki.Vähän joutuu fysioterapiaa odottamaan, mutta ehkä siihen asti on keksittävissä jotain uutta ja virkistävää. Täällä kuitenkin tehtiin ensimmäisellä kerralla pohjatilanteen kartoitus, mikä oli ihan avartavaa ja mielenkiintoista.

Loppupeleissä paikkakunnan vaihdos on ainoa tapahtunut muutos, mutta eihän sitä koskaan tiedä mihin elämä vie. Nythän sitä taas nähdään, kun on enemmän tilaa ympärillä. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Lähellä on myös metsää, luontoa ja vähän jotain semmoista mikä hivelee silmää.

BBC Sherlock - Uusi Sherlock.

Nyt se on täällä, Sherlock Holmes! Benedict Cumberbatch ja Martin Freeman ja muu porukka. Nyt siitä saa puhua luvan kanssa! Jee!

Itse katsoin jaksot suoraan BBC:n sivujen välityksellä niiden ilmestyessä 1.1. alkaen. Viimeinen jakso tuli viikko sitten, joten tämä jatkumo on oikein hyvä. Kuusi viikkoa Sherlockin seikkailuja sopii minulle.
Tämän päivän jaksonhan olin katsonut jo pariinkin kertaan, joten se oli oikein sopivaa muistelua. Ensi viikon jakson olen katsonut kerran ilmestymisen jälkeen. Viimeistä jaksoa taasen... Ei. En pysty katsomaan sitä yksinäni. Yritin, mutta totesin ettein pysty. Tarvitsen vertaistukea jakson ajaksi. Se on kaikenkaikkian kuin mestariteos, joka päättyy pommiin. Onneksi vertaistukea on saatavilla.

Seuraavat kaksi sunnuntaita on juhlaa!
Uusi Sherlock
Yle tv2 klo 20:15!

(bbc.com)