lauantai 2. marraskuuta 2013

Kuvaoksennus

Kävin torstaina testailemassa kameraa.
En vieläkään hahmota ihan kaikkea mitä tuolla voi tehdä ja miten sillä voi kuvata, mutta ehkä hiljakseenkin hyvä tulee.

Kävin räpsimässä lähialueelta kuvia.

En omista käsittelyohjelmia, joten sillä mennään mitä on linssien läpi tallentunut.

 Jotenkin toi puu oli hauska. Se näytti kouralta joka yrittää tavoittaa aurinkoa. Mutten päässyt tarpeeksi kauas saadakseni ihan kunnon kuvaa.

Valoja ja varjoja maassa.
 Luonnon oma peili.

 Peikon pesä <3
 Tämmöinen ränsistymään päästetty talo ja piha-alue löytyy lenkkipolun varrelta. Tämän talon lisäksi siellä on toinenkin talo. Olisi kiinnostava saada tietää kenelle se kuuluu ja miksi se on päästetty noin huonoksi. Näitähän on tällä alueella aika paljon.

Mystinen puu. Vetosi minuun rujoudellaan.

Pihamaan rakennus.Hyvin, hyvin huonossa kunnossa. Mikä on sääli. Tänne tuo vanhemmat myös lapsiaan leikkimään, mikä on vähän outoa. Viikonloppuna näin...
 Silti se on rujoudessaankin kaunis. Valoissa ja varjoissa on kiehtovia asioita.

Pihamaa kylpee valossa.
 Modernit sisustus- ja koristusratkaisut kunniaan!

Tämmöinen on vielä siellä perällä.
Hyljättynä.

 Pienikin metsä on hyvästä ihmiselle.
 "Laiturille". Jaa niin mihinkä?

Viimeiset lehdet roikkuvat epätoivoisena kiinni puussa. 

Taitaa olla syksyn aurinkoiset päivät aika vähän. Surullista. 

perjantai 1. marraskuuta 2013

Hyvät ja Huonot Uutiset.

Ei, nyt ei ole mitään uutisia mun elämästä tarjolla.
Sen sijaan tarjoan pläjäyksen siitä, kun olin viime viikon HHU:n kuvauksissa yleisössä. Miksi postaus tulee viikon myöhässä? No, koska... elämä! Ei vaines, ei mulla sitä vieläkään ole. Kaikkea muuta on kyllä ollut. Puhumattakaan siitä, miten kamera on ollut hautautuneena hyllyyn.

Mutta here goes.

Hyvä ja Huonot Uutiset - eli ystävällisemmin HHU.

Itse jakso kuvattiin tiistaina. Vieraana oli Lotta Backlund. Luin Lotan blogia jokusen vuoden, joten ihan tuntemattomaksi hän ei ole jäänyt.

Hyppöstä odotellessa. 
Kuvauksissa oleminen ei mitään uutta ole, eikä tälläkään kertaa. Kraanakameraa pitää varoa ja studio-ohjaajalta otetaan ohjeet. Kuvaustauoilla ei saa poistua tilasta ja niin edelleen. Mikäs siinä, nou ropleemos. Vesipullot oli toki matkassa, samoin paljon hyvää mieltä ja pari kaveria.


Kaikilla meillä on niin mukavaa.  

Koska olen sarjaa seurannut ekalta kaudelta alkaen, kävin etukäteen vastailemassa kysymyksiin sarjan nettisivuilla ja samalla pääsin ehkä pienesti sisälle siitä mitä aiheita jaksossa käsiteltäisiin. Hymiöitä ja eläimiä, suit's me!

Hyppönen määrää!
Loppujen lopuksi kuvauksissa vietetty aika vierähti kuin siivillä. Mikko Kuustonen on kyllä ehdottomasti ihan käsittämättömän hyvä. Tv:ssä osa on leikattu toki poiskin, mutta Mikko The Man! on ihan oikealla paikallaan. Ihan ihan ensimmäisessä jaksossa mietin mitä moinen muusikonretku tekee tuolla, mutta ehdottomasti Mikko kuuluu tuohon sakkiin. On ollut myös ihana nähdä Pirjo Heikkilä takaisin HHU:ssa.


Antakaa 7000dollaria, ostan pomppulinnan.

Se mikä jäi mieleen tietysti on, miten tuonkin studion valot syövät meikit naamasta ja tv-ruudussa ihan ok:lta näyttävät ihmiset on NIIN meikattuja kuin vain voi. Toki joku Niina Lahtinenkin oli vastaantullessaan niin järjettömän kaunis ettei sanat riitä kuvaamaan! Ehkä se oli osittain karismaakin. Tunsin itseni kuivuvaksi seinämaaliksi. Yhtä kiinnostavaa katsella. No, eihän me siellä mua oltukaan katselemassa, vaan niitä panelisteja ja vierasta. Töktök, dorka!

Vettä kuluu ja puuterivippa heiluu.

En ollut koskaan tajunnut miten pitkä Tuomas Kyrö on! Vähän hämmennyin!

Niin että mitäkä sää sanoit?
Siinäpä se. 
Ihana kokemus. Eikä ollut niitä ärsyttäviä känniläisiä mitä ELC:n kuvauksissa. Tosin yleisö nauroi niin paljon että taisi olla syntymähumalaa kaikilla läsnä. 

Kiitos HHU!

Celine Dion - Loved Me Back To Life.

On olemassa kolme artistia, joiden materiaalin kohdalla lakoan täysin. Celine Dion, Madonna ja Gackt. Bändit on erikseen. Ei tietysti kritiikittömästi ja umpipäisenä sillä oletuksella että kultaa on tulossa, mutta tieto uuden materiaalin julkaisusta on aina yhtä jännittävää.

Celinen uusin albumi julkaistaan tänään. Itse olen kuunnellut levyä koko viikon Radio Novan sivujen kautta. Viime vuoden puolella julkaistu ranskankielinen albumi Sans Attendre jää tämän levyn jalkoihin täysin. Pidän toki ranskankielisestä materiaalista, mutta LMBTL on juuri sitä Celineä, johon aikoinani ihastuin. SA sopii niihin kynttiläillallisiin tai pehmeisiin hetkiin, mutta uusin sopiikin sitten kaikkeen muuhun. Täydellinen ajoitus kuitenkin levy-yhtiöltä julkaista levy syksyllä. Albumin erilaiset kulmat sopivat tähän karuun hetkeen kun kaikki kuolee ympäriltä ja on pimeää. Celinen ääni on siellä se pieni valo, joka saa uskomaan että kevät tulee vielä.



Loved Me Back To Life on sopivasti modernisoitua poppimusiikkia, eli juuri sitä mikä on Celinen tavaramerkki. Mukana on balladeja, mutta myös tanssibiisejä joiden tahdissa voisi myös jumpata. Muutaman kappaleen kohdalla tulee kyllä myös kylmät väreet siitä, miten se kuulostaa siltä samalta ja tutulta Celine Dionilta mihin ihastuin 90-luvulla. Yksi tämmöinen on levyn seitsemäs kappale, Didnt't know Love. Toki mukana oleva bigbandmäinen orkeskesteri tuo oman hauskan lisänsä kappaleeseen. Kappaleesta huokuu sitä uskoa huomiseen, jota taas Breakaway ei sisällä yhtään.

Levyn nimikkoraita on soinut sinkkuna radioissa pitkään. Se on myös avausraita, mitä vähän ihmettelin. Siitähän se on helpoin skipata ja jatkaa eteenpäin. Vaikka pidän kappaleesta suuresti, en pidä sen sovittamisesta ja ehkä idioottimaisimmasta kappaleen lopetuksesta ikinä. En ole koskaan tykännyt hiljalleen loppuun feidatuista biiseistä, mutten myöskään ymmärrä että siihen loppuun laitetaan vähän uuuh-aah-kiekumista ja sitten stop kuin seinään. Ensimmäisen kerran luulin että kappale loppui kesken, mutta ei kun se onkin tämä sovitus. Mikä on vähän hölmöä, kun kappale alkaa jännitteellä ja mahtipontisella bassolla. Tavallaan ehkä tämän laittaminen avausraidaksi antaa ihmisille luulon koko levyn pitävän sisällään tämänkaltaisia kappaleita. Muutaman kyllä, mutta onneksi siellä on muutakin.



Alunperinhän levyn piti ilmestyä samaan aikaan ranskankielisen albumin kanssa, mutta levyn tuotannolliset syyt estivät yhteisjulkaisun. Fanikannassa tämä synnytti pientä kinaa siitä, miksi ranskankieliset saavat levyjä, mutta englanninkielinen yleisö joutuu odottamaan vuositolkulla. Mikä on aika hauska reaktio, kun edellinen Celinen levy (kokoelmien tai kiertuetaltioinnin ohella) on ollut nimenomaan englanninkielinen albumi Taking Chances. En laske D'eux-albumin 15-vuotisjuhlajulkaisua uudeksi levyksi, enkä kahta kokoelmaa tai kiertuetaltiointia. Taking Chancesin kanssa keväällä ilmestyi toki ranskankielinen D'elles, kun TC julkaistiin syksyllä. Mutta nämä on näitä ikuisia kahinoita kaksikielisten artistien kohdalla.

Levy on kuitenkin jo viikon soiton jälkeen löytänyt oman paikkansa tästä syksystä. Water and a Flamen jatsahtava ja ison tilan tuntuinen kappale saa kuvittelemaan suuren konserttisalin, jossa musiikki pääsee oikeuksiinsa. Letkeä ja silti samalla sanoin karusti maalattu maisema on jotain minkä parissa voin vain kellua. Tässä kappaleessa kiteytyy hyvin se Celine Dionin ydin. Sanojen lisäksi eläytyminen ja äänen värit ja taustalle sovitettu orkesteri on ehkä sitä mitä olen salaa kaivannut.

Vaikka Celine ei kuulosta ikinä samalta mitä 90-luvulla saadessani käteeni suhteellisen tuoreen Falling into You-albumin voi Loved Me Back To Lifeen olla äärettömän tyytyväinen. Levyllä on ilmaisuvaraa moneen suuntaan. Se myös pitää otteessaan aivan sieltä kesken loppuvasta nimikkobiisistä viimeisen, Unfinished Song-kappaleen viimeiseen tahtiin asti. Ja vaikka hetkittäin tulee mieleen onko levy liian tuotettu, onko se liian kliininen ja steriili, eikä mennyt koskaan enää palaa. En usko Celinen ikinä kuulostavan yhtä raa'alta mitä ensimmäisillä levyillään, mutta ikäisekseen hän laulaa edelleen juuri sillä omalla tyylillään. Ääntä ei ole käsitelty liikaa, sieltä on kuultavissa hänen vahvat maneerit, joita ilman Celine ei ole Celine. Tietysti ajan mennessä eteenpäin on vääjäämättä edessä se, etteivät ne 80-90-luvuilla levyttäneet enää kuulosta samalta.

Sanoi kuka mitä tahansa, tämä on hieno albumi.

(kuvat celinedion.com)