Tällä hetkellä alkaa palautumaan arkirytmiin.
Eihän se vienytkään kuin melkein viikon.
Tuli oltua perjantai-lauantai välinen yö "jonottamassa" Hobitti-elokuvan lippuja. Jonottamista itsessään oli vain muutaman tunnin ajan ja muuten se oli yleistä ajantappoa Tennispalatsilla. Ennen yhtätoista jaettiin vuoronumerot ja niiden mukaan kasattiin aamulla jono lippuluukuille. Siinä välissä oli leffaa, toista leffaa ja yleistä hengausta. Valvomista tietysti myös.
En muista koska olisin valvonut koko yön. Eikun nythän mä olen hakoteillä! Kesällä, kun juhlittiin toisen teatterilaisen 50-vuotisjuhlia. Silloin valvottiin. Vedettiin toki alkoholiakin, mutta kotona olin seitsemän jälkeen. Alkoholiton valvominen on edellisen kerran ollut varmaan vuosien 2000-2002 välisenä aikana, opiskellessa. Tämä on ihan tosi villi veikkaus. Jotain vahinkovalvomisia on voinut olla. Mutta tapahtumallista ei. Siksi tämä oli ihanan virkistävää. Teen aiheesta ihan kunnon postauksen, sillä se on sen arvoinen.
Siitä palautuminen on kuitenkin vienyt oman aikansa. Nyt torstaina, kaiken normaalin arkitouhun vuoksi on palautumassa omat uomat.
Joulukuu lähestyy. Vuoden loppu lähestyy.
Helpottavaa, mutta samalla myös tämä lisääntyvän pimeyden määrä tuntuu rankalta. Kaikilla on asiat vinksin vonksin, eikä pimeys auta yhtään.
Hei universumi, voitaisko sopia että helpottaisit vähän otettas. Nyt on vähän turhan tiukkaa joka puolella. Stressiä, ankeutta ja muuta synkkää. Vaikka ankeuttajat tällä hetkellä pyöriikin tässä ympärillä, niin poista niistä pari. Jooko, ystävällisesti pyytää hän. Kiitos.
keskiviikko 28. marraskuuta 2012
tiistai 27. marraskuuta 2012
Vielä kerran Vain Elämää.
Viikonlopun maratooni tallennettu digiboksin kätköihin. Hyvän mielen illat jatkuvat siis aina tarpeen mukaan.
Jos et onnistunut saamaan jaksoja itsellesi, niin koko kauden voi katsoa ruutu.fi-palvelusta kuukauden ajan.
Eikä lippuja metsästävillekään tilanne ole aivan toivoton. Tänään kuuntelin Radio Aaltoa ja ainakin Lauri Saarilehto jakaa lippuja konserttiin. Aaltoa voi kuunnella myös netissä, joten sinne kaikki lippuja kaipaavat kuuntelemaan.
Jos et onnistunut saamaan jaksoja itsellesi, niin koko kauden voi katsoa ruutu.fi-palvelusta kuukauden ajan.
Eikä lippuja metsästävillekään tilanne ole aivan toivoton. Tänään kuuntelin Radio Aaltoa ja ainakin Lauri Saarilehto jakaa lippuja konserttiin. Aaltoa voi kuunnella myös netissä, joten sinne kaikki lippuja kaipaavat kuuntelemaan.
sunnuntai 25. marraskuuta 2012
Worst injury you got, and how you got it.
Mulla on vain yksi luu murtunut, pikkuvarvas vuonna 2001 kun menin potkasemaan sen puisen ison penkin jalkaan.
Sitten on tämä selkä.
Siellä on ainakin yksi pullistuma, jonka tietoisuuteen tuleminen oli vuonna 2008. Sen jälkeen siitä on esitetty yhtä ja toista teoriaa, riippuen minkä alan lääkäriltä kysyy. Mutta siis ainakin tuo pullistuma niiden muutaman kuluman ohella.
Voihan sitä pahimmaksi vammaksi sanoa, kun se tällä hetkellä pitää minua aikamoisessa otteessaan. Tai joku siihen liittyvä juttu, en mä enää itsekään osaa sanoa mistä tämä kaikki johtuu, kun lääkäreiden mielipiteet ja arviot on ihan mitä sattuu. Välillä käy mielessä, että vetääkö ne niitä jostain silinterihatusta mitä sanotaan milläkin kerralla. En yhtään ihmettelisi.
Mutta siis. Sairasloma pamahti päälle syksyllä 2008. Sen jälkeen selkää on kuntoutettu, kortisonipuudutettu, kuntoutettu, treenattu, puunattu ja sitten liukastuin helmikuussa. Koko homma heitti häränpyllyä liikkumisen ja kipujen osalta ja nyt on vähän semmoinen lähtötilanne-fiilis.
Selkäydinstimulaattori on tulossa ennen joulua, mutta se vaikuttaa "vain" tuohon toiseen jalkaan. Onhan se jo paljon, kun se jalka kuitenkin särkee kokoajan. Siihen särkyyn stimulaattori on auttanut. Selän puolella oleviin kipuihin ja ongelmiin sillä ei ole mitään tekoa. Saa nähdä mitä käy kun jalkaa pystyy ruveta treenaamaan ja muutoinkin kuntouttamaan itseään jaloilleen ja töihin.
Se on kuitenkin fakta, ettei selkä tule koskaan olemaan täysin kivuton ja oireeton. Siihen on jo tottunut ja asennoitunut. Siihen, että on könyävä jalkapuoli ämmänkuvatus - siihen en suostu.
Sitten on tämä selkä.
Siellä on ainakin yksi pullistuma, jonka tietoisuuteen tuleminen oli vuonna 2008. Sen jälkeen siitä on esitetty yhtä ja toista teoriaa, riippuen minkä alan lääkäriltä kysyy. Mutta siis ainakin tuo pullistuma niiden muutaman kuluman ohella.
Voihan sitä pahimmaksi vammaksi sanoa, kun se tällä hetkellä pitää minua aikamoisessa otteessaan. Tai joku siihen liittyvä juttu, en mä enää itsekään osaa sanoa mistä tämä kaikki johtuu, kun lääkäreiden mielipiteet ja arviot on ihan mitä sattuu. Välillä käy mielessä, että vetääkö ne niitä jostain silinterihatusta mitä sanotaan milläkin kerralla. En yhtään ihmettelisi.
Mutta siis. Sairasloma pamahti päälle syksyllä 2008. Sen jälkeen selkää on kuntoutettu, kortisonipuudutettu, kuntoutettu, treenattu, puunattu ja sitten liukastuin helmikuussa. Koko homma heitti häränpyllyä liikkumisen ja kipujen osalta ja nyt on vähän semmoinen lähtötilanne-fiilis.
Selkäydinstimulaattori on tulossa ennen joulua, mutta se vaikuttaa "vain" tuohon toiseen jalkaan. Onhan se jo paljon, kun se jalka kuitenkin särkee kokoajan. Siihen särkyyn stimulaattori on auttanut. Selän puolella oleviin kipuihin ja ongelmiin sillä ei ole mitään tekoa. Saa nähdä mitä käy kun jalkaa pystyy ruveta treenaamaan ja muutoinkin kuntouttamaan itseään jaloilleen ja töihin.
Se on kuitenkin fakta, ettei selkä tule koskaan olemaan täysin kivuton ja oireeton. Siihen on jo tottunut ja asennoitunut. Siihen, että on könyävä jalkapuoli ämmänkuvatus - siihen en suostu.
perjantai 23. marraskuuta 2012
Recommend 2 websites.
Tässä on jo haastetta.
Nettiselaukseni koostuu aika pitkälti fordesta (keskustelupalsta), sähköpostista, facebook ja blogit. Blogilista tulee päivittäin käytyä läpi useaan otteeseen. Olen todella tylsä nettaaja, tiedän.
Enkä nyt todella laita tähän linkkiä fordelle! Blogilistakin tuntuu turhalta.
"Hei, suosittelen blogilistaa". Not. Vaikka suosittelenkin sitä. Blogeja ylipäätään.
Hyvät nettisivuthan ovat kiinnostavia. Niissä pitää olla sisältöä ja jotain mikä inspiroi.
1 Regretsy.
Regretsy esittelee Etsystä, tuosta koko maailman käsityötä esille tuovasta nettikaupasta löytyviä ns. "paskoja kirppislöytöjä". Myös jälleenmyyjiä ja etsyyn liittyvää feikkihuijausta.
Vieläpä osittain juuri sillä huumorilla mikä saa mut räkänauramaan kippurassa.
Regretsy on vasta- ja eräänlainen kostoisku ihmisille, jotka yrittävät olla kovinkin uniikkeja ja erilaisia ilman minkäänlaista lähdekritiikkiä. Regretsy on nyt vuoden paljastellut "uniikkien" pöllö- ja mustekalakorujen jälleenmyyjiä ja massatuotannon syviä rivejä. Suomessakin olen verkkokaupoissa törmännyt näihin samoihin massoihin ja sanaan "uniikki". Ihan totta hei, jos bling-bling-rivissä jossain kampin pissiskaupassa myydään näitä samoja, niin missä on se uniikki?
2. Pakollinen Joulu
Ensin mietin, etten laittaisi blogia. Mutta koska tämä osuu niin mun syvimpään suoneen, oli pakko. En pidä joulusta. Enkä oikein mistään mikä siihen liittyy. Tätähän on tietysti todella vaikea ymmärtää, koska suurin osa suomalaisista pitää tähän liittyvästä rauhasta ja lämmöstä ja muusta tekopyhästä ja haukotuksia aiheuttavista asioista. En pidä joululauluista. Suurin osa on ihmeellisiä tinteltangelpimputuksia ja loput virsiä. Virsiä?! Niitä laahaavia ja kärsimystä tuottavia hoilotuksia, joiden aikana hymyilystä sai ennen aikaan raippaa. Onpa ilonen juhla, hei. Joululaulujen sanoituksetkin on suurimmalti osin niin junttia tai käsittämätöntä "sanomaa", ettei siinä kestä hermo, eikä pokka.
Kuka lähtee mun seuraksi Kauneimmat Joululaulut-kiertueelle? :D
Siksi Pakollinen Joulu on just mua varten.
Vessapaperi-himmeli! Ooh! Aah! Ihanaa! Varautukaa sukulaiset, teidän joululahjat tulee täältä.
Kyklooppi-tonttujen rivi odottaa paketointia.
Nettiselaukseni koostuu aika pitkälti fordesta (keskustelupalsta), sähköpostista, facebook ja blogit. Blogilista tulee päivittäin käytyä läpi useaan otteeseen. Olen todella tylsä nettaaja, tiedän.
Enkä nyt todella laita tähän linkkiä fordelle! Blogilistakin tuntuu turhalta.
"Hei, suosittelen blogilistaa". Not. Vaikka suosittelenkin sitä. Blogeja ylipäätään.
Hyvät nettisivuthan ovat kiinnostavia. Niissä pitää olla sisältöä ja jotain mikä inspiroi.
1 Regretsy.
Regretsy esittelee Etsystä, tuosta koko maailman käsityötä esille tuovasta nettikaupasta löytyviä ns. "paskoja kirppislöytöjä". Myös jälleenmyyjiä ja etsyyn liittyvää feikkihuijausta.
Vieläpä osittain juuri sillä huumorilla mikä saa mut räkänauramaan kippurassa.
Regretsy on vasta- ja eräänlainen kostoisku ihmisille, jotka yrittävät olla kovinkin uniikkeja ja erilaisia ilman minkäänlaista lähdekritiikkiä. Regretsy on nyt vuoden paljastellut "uniikkien" pöllö- ja mustekalakorujen jälleenmyyjiä ja massatuotannon syviä rivejä. Suomessakin olen verkkokaupoissa törmännyt näihin samoihin massoihin ja sanaan "uniikki". Ihan totta hei, jos bling-bling-rivissä jossain kampin pissiskaupassa myydään näitä samoja, niin missä on se uniikki?
2. Pakollinen Joulu
Ensin mietin, etten laittaisi blogia. Mutta koska tämä osuu niin mun syvimpään suoneen, oli pakko. En pidä joulusta. Enkä oikein mistään mikä siihen liittyy. Tätähän on tietysti todella vaikea ymmärtää, koska suurin osa suomalaisista pitää tähän liittyvästä rauhasta ja lämmöstä ja muusta tekopyhästä ja haukotuksia aiheuttavista asioista. En pidä joululauluista. Suurin osa on ihmeellisiä tinteltangelpimputuksia ja loput virsiä. Virsiä?! Niitä laahaavia ja kärsimystä tuottavia hoilotuksia, joiden aikana hymyilystä sai ennen aikaan raippaa. Onpa ilonen juhla, hei. Joululaulujen sanoituksetkin on suurimmalti osin niin junttia tai käsittämätöntä "sanomaa", ettei siinä kestä hermo, eikä pokka.
Kuka lähtee mun seuraksi Kauneimmat Joululaulut-kiertueelle? :D
Siksi Pakollinen Joulu on just mua varten.
Vessapaperi-himmeli! Ooh! Aah! Ihanaa! Varautukaa sukulaiset, teidän joululahjat tulee täältä.
Kyklooppi-tonttujen rivi odottaa paketointia.
Tukkapostaus.
Suomalainen hius, tuo niin monen kirous. Ihmeellinen hiirenhäntä, lättänä liru päätä myöden. Se lakkasi vierailemasta luonani puolitoista vuotta sitten.
Ei tapahtunut ihmeitä, ei järissyt maa, eikä pesulaukkuuni eksynyt uusia tuotteita. Pikemminkin päinvastoin, sieltä poistui aika monta tuotetta kerralla. Lopetin shampoon ja muotoilutuotteiden käytön. Siinä niin, puff vaan, kertalaakista. Olin mökillä ja unohtanut shampoon kotiin. Mökkiolosuhteissa kun ei edes ollut suihkua, totesin että ihan turha alkaa leikkimään millään mömmöillä ja vettä vaan. Olosuhteissa shampootomuus alkoi pelkällä järvivedellä sen juhannuksen ajan ja jatkui kotona ihan normaalisti sen jälkeen.
Olen tuon puolentoista vuoden aikana käyttänyt kemikaaleja kolme kertaa. Ensin siinä kohtaa, kun meni hermo hiusten paksuuteen ja siihen, että niitä vain oli liikaa. Shampoolla niistä tuli se tuttu pannukakku, vaikka lantrasin pesuaineen veteen. Toinen kerta oli nyt sairaalareissun jälkeen mutsilassa. Se pieni nokare aloe-shampoota säästi aikaa ja käsien nostamista hieman. Käytin sitä ainetta kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla hiukset olivat myös todella likaiset.
Minulle tämä sopii hyvin, sillä lyhyet hiukset on helppo kammata ja asetella, eivätkä ehkä likaannu samalla tavalla mitä pitkät hiukset. Kyllä mullakin on niitä ällöpäiviä, kun tukka on järkyttävän likainen, sitä se ei poista. Se vaan kestää kauemmin tulla.
En missään kohtaa innostunut netissä puhuttuihin soodapesuihin ja tee-huuhteluihin. Ei sinne suihkuun leikkimään mennä, vaan puhdistautumaan. Normaali suihku kestää nykyisellään neljä minuuttia. Seitsemän minuuttia on jo lorvimista.
Samalla lopetin myös kemikaalisten hiusvärien käytön. Vetyperoksidi ja ammoniakki eivät tässä taloudessa enää juhli.
Pitkään käytin kasvivärejä Santélta, kunnes nyt hennasin hiukset. Henna pysyy pidempään ja väri on ihan juuri se mitä halusin. Santékin haalistui ajan myötä, joten tasainen ja pysyvä väri, kiitos.
Punapäänä kun on toki tottunu haalistuneihin ja kulahtaneisiin hiuksiin, mutta enää ei tarvitse.
Shampootomuus, eli no-poo, on myös saanut hiuksiin vahvuutta, kuohkeutta ja muhkeutta. Mitään ihmeellisempiä kampauksia ei vielä ole tullut kokeiltua, mutta tupeeraus kestää hyvin ja sehän riittää. Lasinen hius on menneisyydessä. Tämän lisäksi tuntuu siltä, että tukkaa on kaksin verroin päässä entiseen verrattuna. Voihan se olla että näin ei ole, mutta nyt se koko kuontalo ei ole lehmän kielen alle jäänyt möykky.
Ei tarvetta vaihtaa, jollei tapahdu jotain todella radikaalia.
Ei tapahtunut ihmeitä, ei järissyt maa, eikä pesulaukkuuni eksynyt uusia tuotteita. Pikemminkin päinvastoin, sieltä poistui aika monta tuotetta kerralla. Lopetin shampoon ja muotoilutuotteiden käytön. Siinä niin, puff vaan, kertalaakista. Olin mökillä ja unohtanut shampoon kotiin. Mökkiolosuhteissa kun ei edes ollut suihkua, totesin että ihan turha alkaa leikkimään millään mömmöillä ja vettä vaan. Olosuhteissa shampootomuus alkoi pelkällä järvivedellä sen juhannuksen ajan ja jatkui kotona ihan normaalisti sen jälkeen.
Olen tuon puolentoista vuoden aikana käyttänyt kemikaaleja kolme kertaa. Ensin siinä kohtaa, kun meni hermo hiusten paksuuteen ja siihen, että niitä vain oli liikaa. Shampoolla niistä tuli se tuttu pannukakku, vaikka lantrasin pesuaineen veteen. Toinen kerta oli nyt sairaalareissun jälkeen mutsilassa. Se pieni nokare aloe-shampoota säästi aikaa ja käsien nostamista hieman. Käytin sitä ainetta kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla hiukset olivat myös todella likaiset.
Minulle tämä sopii hyvin, sillä lyhyet hiukset on helppo kammata ja asetella, eivätkä ehkä likaannu samalla tavalla mitä pitkät hiukset. Kyllä mullakin on niitä ällöpäiviä, kun tukka on järkyttävän likainen, sitä se ei poista. Se vaan kestää kauemmin tulla.
En missään kohtaa innostunut netissä puhuttuihin soodapesuihin ja tee-huuhteluihin. Ei sinne suihkuun leikkimään mennä, vaan puhdistautumaan. Normaali suihku kestää nykyisellään neljä minuuttia. Seitsemän minuuttia on jo lorvimista.
Samalla lopetin myös kemikaalisten hiusvärien käytön. Vetyperoksidi ja ammoniakki eivät tässä taloudessa enää juhli.
Pitkään käytin kasvivärejä Santélta, kunnes nyt hennasin hiukset. Henna pysyy pidempään ja väri on ihan juuri se mitä halusin. Santékin haalistui ajan myötä, joten tasainen ja pysyvä väri, kiitos.
Punapäänä kun on toki tottunu haalistuneihin ja kulahtaneisiin hiuksiin, mutta enää ei tarvitse.
Shampootomuus, eli no-poo, on myös saanut hiuksiin vahvuutta, kuohkeutta ja muhkeutta. Mitään ihmeellisempiä kampauksia ei vielä ole tullut kokeiltua, mutta tupeeraus kestää hyvin ja sehän riittää. Lasinen hius on menneisyydessä. Tämän lisäksi tuntuu siltä, että tukkaa on kaksin verroin päässä entiseen verrattuna. Voihan se olla että näin ei ole, mutta nyt se koko kuontalo ei ole lehmän kielen alle jäänyt möykky.
Ei tarvetta vaihtaa, jollei tapahdu jotain todella radikaalia.
torstai 22. marraskuuta 2012
Recommend 8 books.
Luen vaihtelevasti ja se on aika pitkälle kausittaista.
Kirjahyllystä onkin ollut jo mainintaa.
1. Tuomas Kyrö - Kerjäläinen ja Jänis.
Kyrön kieli osui itselleni kyllä suoraan siihen suoneen, josta tulee hyvä mieli. Värikästä, muttei liian. Osuvaa ja oivallista kerrontaa. Lisänä sympatiat saava Jänis.
2. Markus Zusak - Kirjavaras.
Tykkään historiaa ja fiktiota sekoittavista kirjoista. Toinen maailmansota kiinnostaa kauheudessaan muutenkin. Tässä kirjassa asioita on kuvattu onnistuneesti viattoman ja vähän naivinkin lapsen näkökulmasta. Lapsi on lapsi, vaikka olisi sota. Se tuo mukaan vain hieman vastuullisuutta ja erilaisia asioita. Ei niin kivoja asioita.
Myös kirjassa oleva tapa käsitellä ihmisiä ja ihmisyyttä on koskettava. Tuo sen toisen puolen, jossa on hitunen toivoa ja kauneutta.
3. Nigel McCrery - Myrkynkeittäjä.
Kun kirjan ensimmäinen kappale on puolitoista sivua ja siinä aikaansaadaan lukijalle oksennusrefleksi, on kirjan pakko olla hyvä.
Niin se myös on. Myrkynkeittäjän tarina pitää otteessaan vielä viimeisen kappaleenkin. Tarinan monisäikeisyys ja yllätyksellisyys kantaa läpi useamman sadan sivun, eikä lopputulos ole varma ennenkuin viimeinen sana on luettu.
En pidä kirjoista, joissa lopputuleman tietää ennen kuin on lukenut 1/4 kirjasta. Se on lukijan aliarvoimista ja tylsää. Nigel McCrery ei sorru sen tyyliseen kerrontaan, vaan voit arvata vain seuraavan hetken tapahtumat. Nekin todennäköisesti vain siksi, että se menee itsestäänselvyyden vierestä.
Hyytävä jännäri, jota lukiessa ei kannata ruokailla.
Heikkovatsaisten ei kannata ehkä ollenkaan.
4. Guillermo del Toro, Chuck Hogan: Vitsaus - trilogia
Tykkäätkö pelätä lukiessasi?
Lue tämä trilogian ensimmäinen osa! Näet painajaisia vielä pitkän aikaa! Hyi, hyi, hyi, hyi! Ihanan elokuvamainen kerronta vie mennessään, eikä kirjaa voinut laskea käsistään. Samalla pelotti niin vietävästi, että piti nukkua valot päällä. Toinen ja kolmas osa eivät ole niin pelottavia, mikä vähän helpottaa. Ensimmäisen kirjan ensimmäisten kappaleiden aikana tunsi miten huoneen lämpötila laski pari astetta, kun pelotti :D
Kirjasarjan viimeinen osa oli kertakaikkisen hieno, josta tuli luettua silloin myös pienelle lapselle vähän tarinaa. Ei mitään pelkojutta, vaan ihan kiehtovaa ja hienoa historialliselta kuulostavaa juttua, joka tietysti oli täysin fiktiivinen. Vai oliko?
5. Tsehov - Lokki/Kolme Sisarta
Rrrrrakastan Tsehovia! Tsehovin maailmankuvassa oleva haikeus, kaiho ja yksinkertaisuus riisuu lukijaltaan kaikki aseet alas. Lokki ja Kolme Sisarta ovat minulle ne, joita tulee suositeltua automaattisesti. Niistä on helppo aloittaa ja niiden avulla pääsee sisään siihen Tsehovilaiseen maailmaan. Kolmen sisaren lohduttomuus on myös siinä ja siinä, ettei se lipeä hulluuden puolelle.
Jos on vaikea ymmärtää itseään, tartun Tsehoviin. Sen jälkeen kaikki on taas kirkasta kuin vesi.
6. Robin Hobb - Näkijän taru - trilogia: Salamurhaajan oppipoika, Kuninkaan salamurhaaja, Salamurhaajan taival.
Salamurhaajat ovat hieno trilogia. Näkijän taru palautti itselleni uskon siihen fantasiaan, jonka olin aina päässäni kuvitellut. R.A Salvatore tai Eddings kun jäivät siitä hyvin kauas. Salvatore on jättänyt minut monesti kylmäksi, eikä Eddings ole jotain Stephanie Meyeria kummallisempi kynäilijä. Eddings on fantasia-alueen Enid Blython - hirveästi arvostusta, mutta sisältöä ei juuri ollenkaan. Eddingsin sisältökin on epämääräistä jahtausta, "seikkailua", matkustamista ja syömistä. Näkijöissä oli sentään kokoajan olemassa se tarina, kerronta. Tokihan ne normaalit fantasiaelementit - eli se reissaaminen ja pakeneminen - siellä on, mutta siihen on syy. Eikä vain epämääräisten retkikuntien kasaaminen. Näkijän tarun jatko, Lordi Kultainen-trilogia on myös vahva saaga, joka tavallaan "kuuluu" tähän.
Näkijän taru on siis sitä fantasiaa, josta itse pidän. Loppuun asti viedyt yksityiskohdat, tarinan alku, keskikohta ja loppu/kirja ja vielä hahmot, joiden kehitys ei ole itsestään selvää.
7. Sue Harrison - Ensimmäiset Ihmiset - trilogia: Äiti Maa, Isä Tuli/ Sisar Kuu/ Veli Tuuli.
Trilogia on 1992-1994 ajalla kirjoitettu, mutta törmäsin siihen vasta vuosituhannen lopussa. Metsästin kirjat divareista ja sain kuin sainkin kaikki omaan hyllyyni.
Jokaisen kirjan vahva, itsenäinen tarina on lähes huumaava. Äitini vertasi näitä Luolakarhun Klaaneihin, mutta Ensimmäisten ihmisten ja Luolakarhun välissä on hieno kuilu, joka jättää Ensimmäiset ihmiset vähän voitolle. Harrisonin ote luonnon kuvaamisessa on itselleni visuaalisempaa kuin niissä Luolakarhuissa mitä olen lukenut.
8. Iweala - Uzodinma ei kenenkään lapset.
Hyvin shokeeraava kirja lapsen näkökulmasta. Jälleen.
Sodan jalkoihin jäävät lapsisotilaat ja eräänlainen tarina siitä. Tätä kirjaa en pystynyt lukemaan kuivin silmin, enkä yhdeltä istumalta. Aika karmivaa ja kammottavaakin kuvausta aikuisten asioista.
Bonus: Tess Gerritsen - Luutarha.
Kahden tarinan nivoutumisen hieno näyte. Toinen tarina on 1800-luvulla ja toinen nykypäivänä.
Koska tämä on Bonus, en kerro enempää! Lue se kirja!
Kirjahyllystä onkin ollut jo mainintaa.
1. Tuomas Kyrö - Kerjäläinen ja Jänis.
Kyrön kieli osui itselleni kyllä suoraan siihen suoneen, josta tulee hyvä mieli. Värikästä, muttei liian. Osuvaa ja oivallista kerrontaa. Lisänä sympatiat saava Jänis.
2. Markus Zusak - Kirjavaras.
Tykkään historiaa ja fiktiota sekoittavista kirjoista. Toinen maailmansota kiinnostaa kauheudessaan muutenkin. Tässä kirjassa asioita on kuvattu onnistuneesti viattoman ja vähän naivinkin lapsen näkökulmasta. Lapsi on lapsi, vaikka olisi sota. Se tuo mukaan vain hieman vastuullisuutta ja erilaisia asioita. Ei niin kivoja asioita.
Myös kirjassa oleva tapa käsitellä ihmisiä ja ihmisyyttä on koskettava. Tuo sen toisen puolen, jossa on hitunen toivoa ja kauneutta.
3. Nigel McCrery - Myrkynkeittäjä.
Kun kirjan ensimmäinen kappale on puolitoista sivua ja siinä aikaansaadaan lukijalle oksennusrefleksi, on kirjan pakko olla hyvä.
Niin se myös on. Myrkynkeittäjän tarina pitää otteessaan vielä viimeisen kappaleenkin. Tarinan monisäikeisyys ja yllätyksellisyys kantaa läpi useamman sadan sivun, eikä lopputulos ole varma ennenkuin viimeinen sana on luettu.
En pidä kirjoista, joissa lopputuleman tietää ennen kuin on lukenut 1/4 kirjasta. Se on lukijan aliarvoimista ja tylsää. Nigel McCrery ei sorru sen tyyliseen kerrontaan, vaan voit arvata vain seuraavan hetken tapahtumat. Nekin todennäköisesti vain siksi, että se menee itsestäänselvyyden vierestä.
Hyytävä jännäri, jota lukiessa ei kannata ruokailla.
Heikkovatsaisten ei kannata ehkä ollenkaan.
4. Guillermo del Toro, Chuck Hogan: Vitsaus - trilogia
Tykkäätkö pelätä lukiessasi?
Lue tämä trilogian ensimmäinen osa! Näet painajaisia vielä pitkän aikaa! Hyi, hyi, hyi, hyi! Ihanan elokuvamainen kerronta vie mennessään, eikä kirjaa voinut laskea käsistään. Samalla pelotti niin vietävästi, että piti nukkua valot päällä. Toinen ja kolmas osa eivät ole niin pelottavia, mikä vähän helpottaa. Ensimmäisen kirjan ensimmäisten kappaleiden aikana tunsi miten huoneen lämpötila laski pari astetta, kun pelotti :D
Kirjasarjan viimeinen osa oli kertakaikkisen hieno, josta tuli luettua silloin myös pienelle lapselle vähän tarinaa. Ei mitään pelkojutta, vaan ihan kiehtovaa ja hienoa historialliselta kuulostavaa juttua, joka tietysti oli täysin fiktiivinen. Vai oliko?
5. Tsehov - Lokki/Kolme Sisarta
Rrrrrakastan Tsehovia! Tsehovin maailmankuvassa oleva haikeus, kaiho ja yksinkertaisuus riisuu lukijaltaan kaikki aseet alas. Lokki ja Kolme Sisarta ovat minulle ne, joita tulee suositeltua automaattisesti. Niistä on helppo aloittaa ja niiden avulla pääsee sisään siihen Tsehovilaiseen maailmaan. Kolmen sisaren lohduttomuus on myös siinä ja siinä, ettei se lipeä hulluuden puolelle.
Jos on vaikea ymmärtää itseään, tartun Tsehoviin. Sen jälkeen kaikki on taas kirkasta kuin vesi.
6. Robin Hobb - Näkijän taru - trilogia: Salamurhaajan oppipoika, Kuninkaan salamurhaaja, Salamurhaajan taival.
Salamurhaajat ovat hieno trilogia. Näkijän taru palautti itselleni uskon siihen fantasiaan, jonka olin aina päässäni kuvitellut. R.A Salvatore tai Eddings kun jäivät siitä hyvin kauas. Salvatore on jättänyt minut monesti kylmäksi, eikä Eddings ole jotain Stephanie Meyeria kummallisempi kynäilijä. Eddings on fantasia-alueen Enid Blython - hirveästi arvostusta, mutta sisältöä ei juuri ollenkaan. Eddingsin sisältökin on epämääräistä jahtausta, "seikkailua", matkustamista ja syömistä. Näkijöissä oli sentään kokoajan olemassa se tarina, kerronta. Tokihan ne normaalit fantasiaelementit - eli se reissaaminen ja pakeneminen - siellä on, mutta siihen on syy. Eikä vain epämääräisten retkikuntien kasaaminen. Näkijän tarun jatko, Lordi Kultainen-trilogia on myös vahva saaga, joka tavallaan "kuuluu" tähän.
Näkijän taru on siis sitä fantasiaa, josta itse pidän. Loppuun asti viedyt yksityiskohdat, tarinan alku, keskikohta ja loppu/kirja ja vielä hahmot, joiden kehitys ei ole itsestään selvää.
/69.%20The%20Farseer%20Trilogy%20by%20Robin%20Hobb/Robin%20Hobb%20-%20%5BFARSEER%20TRILOGY,%20THE%2001%5D%20-%20Assassin's%20Apprentice%20(v5.0).jpg)
7. Sue Harrison - Ensimmäiset Ihmiset - trilogia: Äiti Maa, Isä Tuli/ Sisar Kuu/ Veli Tuuli.
Trilogia on 1992-1994 ajalla kirjoitettu, mutta törmäsin siihen vasta vuosituhannen lopussa. Metsästin kirjat divareista ja sain kuin sainkin kaikki omaan hyllyyni.
Jokaisen kirjan vahva, itsenäinen tarina on lähes huumaava. Äitini vertasi näitä Luolakarhun Klaaneihin, mutta Ensimmäisten ihmisten ja Luolakarhun välissä on hieno kuilu, joka jättää Ensimmäiset ihmiset vähän voitolle. Harrisonin ote luonnon kuvaamisessa on itselleni visuaalisempaa kuin niissä Luolakarhuissa mitä olen lukenut.
8. Iweala - Uzodinma ei kenenkään lapset.
Hyvin shokeeraava kirja lapsen näkökulmasta. Jälleen.
Sodan jalkoihin jäävät lapsisotilaat ja eräänlainen tarina siitä. Tätä kirjaa en pystynyt lukemaan kuivin silmin, enkä yhdeltä istumalta. Aika karmivaa ja kammottavaakin kuvausta aikuisten asioista.
Bonus: Tess Gerritsen - Luutarha.
Kahden tarinan nivoutumisen hieno näyte. Toinen tarina on 1800-luvulla ja toinen nykypäivänä.
Koska tämä on Bonus, en kerro enempää! Lue se kirja!
Vain Elämää-konsertti.
Tänään se sitten tapahtui.
28.12. järjestettävän konsertin liput tulivat myyntiin aamulla klo 9.
Olin laittanut kellon soimaan kahdeksaksi ja könysinkin seiniä pitkin ylös puoli yhdeksän. Normaalisti ylöskampeaminen kestää kauemmin, mutta nyt ei ollut aikaa. Normaalien aamurutiinien piti hoitua nopeasti.
Olen ollut lippuhelvetissä pariin otteeseen ja yritin pitää mielen positiivisena ja keskittyä vain niihin paikkoihin, joihin haluamme saada liput. Eli katsomosta, edestä. Leidit Lavalla-kiertueella olin permannolla, eikä sitä showta sieltä kokenut yhtään niin hyvin kuin vaikka Celine Dionin katsomotasolta.
Olin huonojen kokemusten valossa varautunut hermostumiseen ja keskityin siihen, etten polttaisi päreitäni. Eihän se mitään auta. Menee vain ne hermot.
Aika nopeasti se sitten menikin. Itse tilanne.
Liput kolahtivat sähköpostiin 9.12, jolloin olin jo hyvän tovin ehtinyt niitä odottelemaan. 9.02 on soittomerkintä lippujen maksajataholle ja 9.05 ystävälleni, joka lähtee mukaan. Voin siis sanoa, että tämä meni kuin strömsössä. Kerrankin!
Aika nopeaan tahtiin siitä ympäriltä alkoi niitä lippuja katoilemaan, joten siinäkin mielessä olen tyytyväinen.
Kahden tunnin lipunmyynnin jälkeen siellä on n. 120 lippua jäljellä. Kyllä, laskin jäljellä olevat hajanaiset paikat. Yhtään vierekkäistä paikkaa ei taida enää olla, ellei sitten jonkun suuren varauksen tehnyt ei lunastakaan lippujaan.
Tuon kuvan ottamisen jälkeen alueet E ja F ovat muuttuneet harmaiksi. Olihan siellä yksi paikka/katsomo vapaina. Veikkaan, että kaikki paikat tulevat menemään ja Barona-Areena on tupaten täynnä väkeä. Tulee väkisin mieleen Dalai Lama viime elokuulta. Oli muuten sama katsomo silloin! Siitä näkee todella hyvin!
28.12. järjestettävän konsertin liput tulivat myyntiin aamulla klo 9.
Olin laittanut kellon soimaan kahdeksaksi ja könysinkin seiniä pitkin ylös puoli yhdeksän. Normaalisti ylöskampeaminen kestää kauemmin, mutta nyt ei ollut aikaa. Normaalien aamurutiinien piti hoitua nopeasti.
Olen ollut lippuhelvetissä pariin otteeseen ja yritin pitää mielen positiivisena ja keskittyä vain niihin paikkoihin, joihin haluamme saada liput. Eli katsomosta, edestä. Leidit Lavalla-kiertueella olin permannolla, eikä sitä showta sieltä kokenut yhtään niin hyvin kuin vaikka Celine Dionin katsomotasolta.
Olin huonojen kokemusten valossa varautunut hermostumiseen ja keskityin siihen, etten polttaisi päreitäni. Eihän se mitään auta. Menee vain ne hermot.
Aika nopeasti se sitten menikin. Itse tilanne.
Liput kolahtivat sähköpostiin 9.12, jolloin olin jo hyvän tovin ehtinyt niitä odottelemaan. 9.02 on soittomerkintä lippujen maksajataholle ja 9.05 ystävälleni, joka lähtee mukaan. Voin siis sanoa, että tämä meni kuin strömsössä. Kerrankin!
 |
| Meidän mestapaikat |
Aika nopeaan tahtiin siitä ympäriltä alkoi niitä lippuja katoilemaan, joten siinäkin mielessä olen tyytyväinen.
Kahden tunnin lipunmyynnin jälkeen siellä on n. 120 lippua jäljellä. Kyllä, laskin jäljellä olevat hajanaiset paikat. Yhtään vierekkäistä paikkaa ei taida enää olla, ellei sitten jonkun suuren varauksen tehnyt ei lunastakaan lippujaan.
Tuon kuvan ottamisen jälkeen alueet E ja F ovat muuttuneet harmaiksi. Olihan siellä yksi paikka/katsomo vapaina. Veikkaan, että kaikki paikat tulevat menemään ja Barona-Areena on tupaten täynnä väkeä. Tulee väkisin mieleen Dalai Lama viime elokuulta. Oli muuten sama katsomo silloin! Siitä näkee todella hyvin!
Allekirjoittaneella on kaksi syytä odottaa joulua. Tämä ja se pysyvä stimulaattori!
Edit. Vilkaisin tilannetta puolenpäivän aikaan. Kaksi paikkaa vapaana. Nyt ei ole enää yhtään. Tässä oli siis tuuriakin matkassa.
Edit II.
Huom. TÄMÄ postaus samasta aiheesta! Kun kerta porukka törmää tänne googlen kautta.
Edit II.
Huom. TÄMÄ postaus samasta aiheesta! Kun kerta porukka törmää tänne googlen kautta.
Recommend 5 songs.
Vain viisi!
Kammottavaa!
Yritän rajata biisit jotenkin. Vaikka jokaiselta luetellulta löytyisi viisi ihan omaa biisiä.
Nyt pimeyden vallitessa on todella hankalaa aamuisin ja päivisin ja ihan kokoajan.
Kaipaan aurinkoa ja valoa. Neljä tiukkaa viikkoa...
1. Jari "Siltsu" Sillanpää - Liekeissä.
Vain Elämää sarjasta. Tällä ja sarastusvalolampulla alkaa aamut. Siihen kylkeen kahvia ja hyvin menee.
2. Heli Kajo - Perhonen. Live vuodelta 2009.
Heli löi itsensä mun sydämeen kerralla 2010 euroviisujen karsinnoista. Aikaa ennen UMK:ta. Annankadun kulmassa oli kertarysäyksellä mun suosikki. Helin uraa jäin seuraamaan odottavalla kannalla. Youtubesta biisejä kuluttamalla ja toivomalla levyä. Heli keikkaili jo silloin. Harmittaa etten koskaan päässyt keskiviikko-klubeille, mutta sen kerran kun pääsin, oli Poikajumalista nokkahuilusovitus ja muuta ihanaa.
Heli vaan on lavalla ihana!
Perhonen siksi, että Thelma ja Louise - toinen suosikkini - on jo levyllä.
3. Hera Björk - Je Ne Sais Quoi.
Ihana Heran diskohitti vuoden 2010 euroviisuista.
Biisiin itseensä jää ihan aina kiinni. Se pitää kuunnella uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. ♥
4. Yup - Lihavia Luurankoja.
Niin vaan just tän hetken kappaleita.
Kesällä Lappeenrannan kesäteatterin versio Niskavuoren Hetassa herätti minut tähän biisiin. Tämä sopii kyllä oikeastaan joka hetkeen.
Minä, minä. ¨
5. Evanescence - My heart is Broken.
Tämä sopii syksyyn ja alkutalveen kuin nenä päähän. Ottaa aivoon pimeys, hämäryys ja viuhtova kylmyys.
Evane on muutoinkin pimeän ajan musiikkia. Synkkyyttä, raivoa ja tahtotaistelua.
Toki tämä biisi sopii muuhunkin vuodenaikaan, mutta nyt se on oikein elementissään. Bring me come candles!
Meinasi ensin tulla pelkkiä naisia tuolle listalle, mutta pääsin kääntämään suuntaa.
Kammottavaa!
Yritän rajata biisit jotenkin. Vaikka jokaiselta luetellulta löytyisi viisi ihan omaa biisiä.
Nyt pimeyden vallitessa on todella hankalaa aamuisin ja päivisin ja ihan kokoajan.
Kaipaan aurinkoa ja valoa. Neljä tiukkaa viikkoa...
Vain Elämää sarjasta. Tällä ja sarastusvalolampulla alkaa aamut. Siihen kylkeen kahvia ja hyvin menee.
2. Heli Kajo - Perhonen. Live vuodelta 2009.
Heli löi itsensä mun sydämeen kerralla 2010 euroviisujen karsinnoista. Aikaa ennen UMK:ta. Annankadun kulmassa oli kertarysäyksellä mun suosikki. Helin uraa jäin seuraamaan odottavalla kannalla. Youtubesta biisejä kuluttamalla ja toivomalla levyä. Heli keikkaili jo silloin. Harmittaa etten koskaan päässyt keskiviikko-klubeille, mutta sen kerran kun pääsin, oli Poikajumalista nokkahuilusovitus ja muuta ihanaa.
Heli vaan on lavalla ihana!
Perhonen siksi, että Thelma ja Louise - toinen suosikkini - on jo levyllä.
3. Hera Björk - Je Ne Sais Quoi.
Ihana Heran diskohitti vuoden 2010 euroviisuista.
Biisiin itseensä jää ihan aina kiinni. Se pitää kuunnella uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. ♥
4. Yup - Lihavia Luurankoja.
Niin vaan just tän hetken kappaleita.
Kesällä Lappeenrannan kesäteatterin versio Niskavuoren Hetassa herätti minut tähän biisiin. Tämä sopii kyllä oikeastaan joka hetkeen.
Minä, minä. ¨
5. Evanescence - My heart is Broken.
Tämä sopii syksyyn ja alkutalveen kuin nenä päähän. Ottaa aivoon pimeys, hämäryys ja viuhtova kylmyys.
Evane on muutoinkin pimeän ajan musiikkia. Synkkyyttä, raivoa ja tahtotaistelua.
Toki tämä biisi sopii muuhunkin vuodenaikaan, mutta nyt se on oikein elementissään. Bring me come candles!
Meinasi ensin tulla pelkkiä naisia tuolle listalle, mutta pääsin kääntämään suuntaa.
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
Maailman ihanin tyttö.
Edellistä kirjoitustani miettiessä muistin maailman ihanimman tytön. Voimaannuttavan valokuvaprojektin.
Vuonna 1998 alkanut voimaannuttavan valokuvauksen projekti, josta julkaistiin kirja. Näyttely taitaa edelleen olla kierroksella Suomessa.
Lisätietoja projektista täältä. Suosittelen lukemaan.
Ristiriita siinä, että netissä kirjoitellaan yhden tai kahden ihmisen jenkkakahvoista huonosti voivien ja arvottomuutta kokevien nuorten ihmisten välillä on minulle henkilökohtaisesti jotain mitä en voi käsittää. Kuitenkin molemmat tahot ovat saman ulkonäkökeskustelun kuplan sisällä.
Jokainen ihminen on kaunis.
Ihan jokainen.
Kauneusihanteet ovat kulttuurisidonnaisia. Länsimainen kauneus aiheuttaa kauhistelua toisella puolella palloa ja sama toisinpäin. Harvassa länsimaisessa kauneusihannemaailmassa törmää esim. intialaiseen tai puhtaasti arabialaiseen kauneusihanteeseen. Toki näissä kulttuureissakin on eroja näiden asioiden esiintuomisessa.
Maailman ihanin tyttö-projekti pysähdyttää aina.
Siinä on kymmenen tyttöä, joiden omanarvontunto ja näkemys itsestään on vain negatiivinen.
Sitten kun katsoo kirjaan päätyneitä kuvia, joutuu haukkomaan henkeä niiden kauneuden vuoksi.
Kuvat ovat olleet tekijöilleen voimaannuttavia, mutta koen ne voimaannuttaviksi myös katsojille.
Kuvien välityksellä voi välittää sanoja enemmän.
Suosittelen jokaista tutustumaan tähän projektiin ja jos mahdollista, käymään näyttelyssä tai vaikka lainaamaan kirjastosta kirjan.
Tuokoon tämä myös perspektiiviä.
Ei sitä, että aina on joku jolla menee huonommin.
Aina on jotain, missä voimme auttaa toisiamme enemmän. Ei sen tarvitse olla kymmenien tuhansien eurojen lahjoituksia eteenpäin.
Kaunis sana kassajonossa riittää. Maailman kauneuden toisille osoittaminen. Pieni hyvä teko vie kuitenkin yhteiskuntaa enemmän eteenpäin kuin loukkaukset, nälviminen ja naljailu. Sen voi aloittaa pienestä. Hymystä, oven avaamisesta, pienestä kehusta. Jo ystävällisesti ajatteleminen on paljon. Eikä todellakaan niin helppoa kuin luulisi.
Tätä toivoisin. Edes vähän.
Vuonna 1998 alkanut voimaannuttavan valokuvauksen projekti, josta julkaistiin kirja. Näyttely taitaa edelleen olla kierroksella Suomessa.
Lisätietoja projektista täältä. Suosittelen lukemaan.
Ristiriita siinä, että netissä kirjoitellaan yhden tai kahden ihmisen jenkkakahvoista huonosti voivien ja arvottomuutta kokevien nuorten ihmisten välillä on minulle henkilökohtaisesti jotain mitä en voi käsittää. Kuitenkin molemmat tahot ovat saman ulkonäkökeskustelun kuplan sisällä.
Jokainen ihminen on kaunis.
Ihan jokainen.
Kauneusihanteet ovat kulttuurisidonnaisia. Länsimainen kauneus aiheuttaa kauhistelua toisella puolella palloa ja sama toisinpäin. Harvassa länsimaisessa kauneusihannemaailmassa törmää esim. intialaiseen tai puhtaasti arabialaiseen kauneusihanteeseen. Toki näissä kulttuureissakin on eroja näiden asioiden esiintuomisessa.
Maailman ihanin tyttö-projekti pysähdyttää aina.
Siinä on kymmenen tyttöä, joiden omanarvontunto ja näkemys itsestään on vain negatiivinen.
Sitten kun katsoo kirjaan päätyneitä kuvia, joutuu haukkomaan henkeä niiden kauneuden vuoksi.
Kuvat ovat olleet tekijöilleen voimaannuttavia, mutta koen ne voimaannuttaviksi myös katsojille.
Kuvien välityksellä voi välittää sanoja enemmän.
Suosittelen jokaista tutustumaan tähän projektiin ja jos mahdollista, käymään näyttelyssä tai vaikka lainaamaan kirjastosta kirjan.
Tuokoon tämä myös perspektiiviä.
Ei sitä, että aina on joku jolla menee huonommin.
Aina on jotain, missä voimme auttaa toisiamme enemmän. Ei sen tarvitse olla kymmenien tuhansien eurojen lahjoituksia eteenpäin.
Kaunis sana kassajonossa riittää. Maailman kauneuden toisille osoittaminen. Pieni hyvä teko vie kuitenkin yhteiskuntaa enemmän eteenpäin kuin loukkaukset, nälviminen ja naljailu. Sen voi aloittaa pienestä. Hymystä, oven avaamisesta, pienestä kehusta. Jo ystävällisesti ajatteleminen on paljon. Eikä todellakaan niin helppoa kuin luulisi.
Tätä toivoisin. Edes vähän.
Nainen on naiselle susi?
Muutaman päivän ajan muotiblogimaailmassa on saanut lukea Naked Truth-postauksia, jossa blogin pitäjät paljastavat kasvonsa ilman meikin hiventäkään.
Tähän mennessä kaikki blogilistan top10-blogit taitavat olla tehneet oman postauksensa aiheesta.
Homma lähti liikkeelle, kun Tyyliä Metsästämässä - Veera kimpaantui Moumou-Iinan kommenteissa olleesta jenkkakahva-arvostelusta. Seurasi lumipalloefekti. Hyvä lumipalloefekti.
On ollut kiehtova seurata miten keskustelut blogeissa ja kommenteissa etenevät ja kehittyvät.
Myönnän olevani tyylitajuton ja muotitiedoton. Se, etten pidä juuri ollenkaan tämän hetken muotivirtauksesta tai niistä vaatteista mitä jengi kantaa kotiinsa henkkamaukalta, ei tarkoita että väheksyisin muotia tai muotiblogien pitäjiä. Se, etten pääse sisälle muodin ja tyylin ytimeen ei tee minusta parempaa - tai huonompaakaan - ihmistä. Muotiblogeja on kuitenkin mukava lukea, sillä suurin osa niistä on loistavaa kuvausta tästä hetkestä ja ajasta, sekä ihmisistä! Ihmiset ovat kiinnostavia. Myönnän myös perverssiyteni. Mitä enemmän vaatteet sattuvat silmääni, sitä enemmän tulen hyvälle tuulelle. Sama myös tietysti niin, että kauniiden vaatteiden kohdalla tulee hyvälle tuulelle. Harvalla muotibloggarilla on kuitenkaan persoonaton tyyli. Tai jos on, en muista niitä - juuri tästä syystä. Se, etten pidä niistä kaikista vaatteista ihmisten päällä, ei myöskään tarkoita että sanoisin sen välittömästi ääneen. Rumatkin vaatteet voivat näyttää oikein asustettuina ja kannettuina hyvältä! Olen nähnyt miten todella rumat rätit muuttuvat kauniiksi vaatteeksi sen sopiessa kantajalleen. Mielipiteensä voi esittää monella tavalla.
Pupulandian Jenni kirjoitti hyvin naissukupuolen keskinäisestä kommunikaatiosta. Siellä käyty keskustelu paljastui myös varsin hämmentäväksi, kunnes tajusin. Ihmiset. Netissä.
Olen vielä aika alkutaipaleella bloggaamisessa. Netissä ja nimimerkin kanssa kirjoittamisessa en. En ole välttynyt riidoilta tai negatiiviselta ilmapiiriltä netissä. Ennen blogeja tätä näki irc-galleriassa. Näkee ehkä vielä edelleen. Sielläkin kaikki pohjautui silloin kaikki vain kuvien arvosteluun ja ulkonäköön. Historia on täynnä sitä, miten ihmisiä - naisia erityisesti - arvostellaan pelkän ulkonäön vuoksi. Nainen joutui tuomiolle, jos pukeutui liian paljastavasti. Naisen kuului olla kunniallinen ja ilmaista se pukeutumisen kautta. Kunniattomien päälle sai sylkeä. Mikään ei siinä suhteessa ole muuttunut. Nykyisin syljetään vain sanoilla ja nimimerkkien takaa.
Irc-galleriassa oli aikoinaan yhteisöjä, joiden tarkoitus oli vain ilkkua ja mollata tietynlaisen ryhmän pukeutumistyyliä. Kuvia haettiin ja linkitettiin sitten yhteisöjen keskusteluosastoihin, josta seurasi sitten niiden arvostelu. Ryhmiä ja tyylejä oli pilvin pimein. Ylläpito poisti niitä tasaiseen tahtiin, mutta aina tuli uusia. Nettikiusaamista parhaimmillaan. Syitä tähän käyttäytymiseen on varmasti monia. Se oli helppoa, nimetöntä ja nimimerkkiys mahdollisti tämän. Internetsin ja kasvottomuuden kasvaessa myös tämä ilmiö kasvaa. Nimimerkin takaa on helppo huudella, kun voi tuudittautua uskoon, ettei siitä seuraa mitään.
Ehkä siksi myös keskustelun taso on laskenut. Ei tarvitse välittää mitä ja miten sanoo asioitaan, kun ei siitä seuraa mitään. Ei ajatella, miten joku voi pahoittaa mielensä. Ei tarvitse ottaa vastuuta omista teoistaan. Voi tehdä mitä vaan, koska mistään ei seuraa mitään, huoletonta! Ei ajatella että joku on oikeasti voinut pahoittaa mielensä. Eipä niin. Kun ei tarvitse.
Siksi Naked Truth:n kaltaiset muistutukset ovat hyviä. Muistutetaan, että sitä blogiakin pitää ihminen. Ne kirjaimet siihen näytölle on nakutellut joku hengittävä, elävä ja tunteva ihminen.
Ei aina tarvitse ylistää ja tykätä, mutta se ei anna automaattistai oikeutta alkaa haukkumaan ja dissaamaan.
Sen vielä sanon, että kirjoitetussa tekstissä on aina riski tulla väärinymmärretyksi. Aina. Lukija lukee asiat oman historiansa ja elämänkokemuksensa valossa. Kirjoittaja tekee samoin. Jos näissä on suuresti aukkoja ja kirjoittaja osuu lukijan herkkään kohtaan, syntyy tunteita. Tunteiden kanssa kirjoittaminen saa helposti aikaan kärjistämistä, vääriä sanavalintoja ja näin ollen pahaa mieltä. Tunteet yhdistettynä anonyymiteettiin on aika tulenarkaa ja väärässä käytössä haitallista.
Tähän mennessä kaikki blogilistan top10-blogit taitavat olla tehneet oman postauksensa aiheesta.
Homma lähti liikkeelle, kun Tyyliä Metsästämässä - Veera kimpaantui Moumou-Iinan kommenteissa olleesta jenkkakahva-arvostelusta. Seurasi lumipalloefekti. Hyvä lumipalloefekti.
On ollut kiehtova seurata miten keskustelut blogeissa ja kommenteissa etenevät ja kehittyvät.
Myönnän olevani tyylitajuton ja muotitiedoton. Se, etten pidä juuri ollenkaan tämän hetken muotivirtauksesta tai niistä vaatteista mitä jengi kantaa kotiinsa henkkamaukalta, ei tarkoita että väheksyisin muotia tai muotiblogien pitäjiä. Se, etten pääse sisälle muodin ja tyylin ytimeen ei tee minusta parempaa - tai huonompaakaan - ihmistä. Muotiblogeja on kuitenkin mukava lukea, sillä suurin osa niistä on loistavaa kuvausta tästä hetkestä ja ajasta, sekä ihmisistä! Ihmiset ovat kiinnostavia. Myönnän myös perverssiyteni. Mitä enemmän vaatteet sattuvat silmääni, sitä enemmän tulen hyvälle tuulelle. Sama myös tietysti niin, että kauniiden vaatteiden kohdalla tulee hyvälle tuulelle. Harvalla muotibloggarilla on kuitenkaan persoonaton tyyli. Tai jos on, en muista niitä - juuri tästä syystä. Se, etten pidä niistä kaikista vaatteista ihmisten päällä, ei myöskään tarkoita että sanoisin sen välittömästi ääneen. Rumatkin vaatteet voivat näyttää oikein asustettuina ja kannettuina hyvältä! Olen nähnyt miten todella rumat rätit muuttuvat kauniiksi vaatteeksi sen sopiessa kantajalleen. Mielipiteensä voi esittää monella tavalla.
Pupulandian Jenni kirjoitti hyvin naissukupuolen keskinäisestä kommunikaatiosta. Siellä käyty keskustelu paljastui myös varsin hämmentäväksi, kunnes tajusin. Ihmiset. Netissä.
Olen vielä aika alkutaipaleella bloggaamisessa. Netissä ja nimimerkin kanssa kirjoittamisessa en. En ole välttynyt riidoilta tai negatiiviselta ilmapiiriltä netissä. Ennen blogeja tätä näki irc-galleriassa. Näkee ehkä vielä edelleen. Sielläkin kaikki pohjautui silloin kaikki vain kuvien arvosteluun ja ulkonäköön. Historia on täynnä sitä, miten ihmisiä - naisia erityisesti - arvostellaan pelkän ulkonäön vuoksi. Nainen joutui tuomiolle, jos pukeutui liian paljastavasti. Naisen kuului olla kunniallinen ja ilmaista se pukeutumisen kautta. Kunniattomien päälle sai sylkeä. Mikään ei siinä suhteessa ole muuttunut. Nykyisin syljetään vain sanoilla ja nimimerkkien takaa.
Irc-galleriassa oli aikoinaan yhteisöjä, joiden tarkoitus oli vain ilkkua ja mollata tietynlaisen ryhmän pukeutumistyyliä. Kuvia haettiin ja linkitettiin sitten yhteisöjen keskusteluosastoihin, josta seurasi sitten niiden arvostelu. Ryhmiä ja tyylejä oli pilvin pimein. Ylläpito poisti niitä tasaiseen tahtiin, mutta aina tuli uusia. Nettikiusaamista parhaimmillaan. Syitä tähän käyttäytymiseen on varmasti monia. Se oli helppoa, nimetöntä ja nimimerkkiys mahdollisti tämän. Internetsin ja kasvottomuuden kasvaessa myös tämä ilmiö kasvaa. Nimimerkin takaa on helppo huudella, kun voi tuudittautua uskoon, ettei siitä seuraa mitään.
Ehkä siksi myös keskustelun taso on laskenut. Ei tarvitse välittää mitä ja miten sanoo asioitaan, kun ei siitä seuraa mitään. Ei ajatella, miten joku voi pahoittaa mielensä. Ei tarvitse ottaa vastuuta omista teoistaan. Voi tehdä mitä vaan, koska mistään ei seuraa mitään, huoletonta! Ei ajatella että joku on oikeasti voinut pahoittaa mielensä. Eipä niin. Kun ei tarvitse.
 |
| kuva: Hetki ja Ikuisuus - Sari Vennola |
Siksi Naked Truth:n kaltaiset muistutukset ovat hyviä. Muistutetaan, että sitä blogiakin pitää ihminen. Ne kirjaimet siihen näytölle on nakutellut joku hengittävä, elävä ja tunteva ihminen.
Ei aina tarvitse ylistää ja tykätä, mutta se ei anna automaattistai oikeutta alkaa haukkumaan ja dissaamaan.
Sen vielä sanon, että kirjoitetussa tekstissä on aina riski tulla väärinymmärretyksi. Aina. Lukija lukee asiat oman historiansa ja elämänkokemuksensa valossa. Kirjoittaja tekee samoin. Jos näissä on suuresti aukkoja ja kirjoittaja osuu lukijan herkkään kohtaan, syntyy tunteita. Tunteiden kanssa kirjoittaminen saa helposti aikaan kärjistämistä, vääriä sanavalintoja ja näin ollen pahaa mieltä. Tunteet yhdistettynä anonyymiteettiin on aika tulenarkaa ja väärässä käytössä haitallista.
tiistai 20. marraskuuta 2012
Pää räjähtää!
Nyt alan ymmärtämään ystäviäni, joiden mielestä minulla on aika paljon menoja ihmiseksi, jolla ei ole säännöllistä mitään (työ, koulu... tms.)
Ihan muutaman päivän sisään on tullut asioita ovista ja ikkunoista.
Frankensteinin lippu kolahti postilaatikkoon, Vain Elämää-konsertin liput tulevat myyntiin ylihuomenna, perjantaina alkaa Hobitti-elokuvan yöjonotus ja ne liput tulee lauantaiaamuna myyntiin. Adam Lambert maanantaina. Siis liput. Huhhuh!! Lippuja, tapahtumia, menoja!
Ensin olisi Heli Kajo ja Jippu Tavastialla.
Sitten Hobitti.
Sitten leikkaus ja pysyvä stimulaattori.
Joulu. (nomuthyi...)
Vain Elämää-konsertti
Vuosi vaihtuu. (iik. hyi meteliä)
Frankenstein.
Adam Lambert
P!nk.
Toukokuun viimeinen päivä loppuu sairasloma.
Ja tuohon väliin pitäisi vääntää kuntoutusta ja kuntoutusta ja rehkiä itseään parempaan kuosiin. Sieltä puuttuu myös kaikki satunnaiset tapahtumat välistä.
Neljä viikkoa pimeyttä jäljellä.
Perjantaina tasan neljä viikkoa.
Sen jälkeen on talvipäivänseisaus ja käännymme kohti aurinkoa ja päivä palaa takaisin.
Silti nämä neljä viikkoa ovat ne vaikeimmat. D-vitamiinia, oranssia ruokaa ja valot päällä.
Sekä Vain Elämää-levy. Niillä tästä selvitään.
Tänään oli aamulla yksi maailman huonoimmista aamuista.
Kuuntelin Jari Sillanpään version Liekeissä! Heräsin kuin uuteen päivään. Askel nousi ihan eri tavalla.
Mitä musiikki saakaan aikaan ihmisessä ♥
Tänään mietin myös mitähän tapahtuisi jos virittäisin tuon kamerani toimintaan ja yrittäisin edes kuvittaa blogia omilla kuvilla. Vaikka piirini rajoittuukin kotiini, niin voisi katsoa miten monella tapaa voi kuvata maisemaansa ikkunasta.
Ihan muutaman päivän sisään on tullut asioita ovista ja ikkunoista.
Frankensteinin lippu kolahti postilaatikkoon, Vain Elämää-konsertin liput tulevat myyntiin ylihuomenna, perjantaina alkaa Hobitti-elokuvan yöjonotus ja ne liput tulee lauantaiaamuna myyntiin. Adam Lambert maanantaina. Siis liput. Huhhuh!! Lippuja, tapahtumia, menoja!
Ensin olisi Heli Kajo ja Jippu Tavastialla.
Sitten Hobitti.
Sitten leikkaus ja pysyvä stimulaattori.
Joulu. (nomuthyi...)
Vain Elämää-konsertti
Vuosi vaihtuu. (iik. hyi meteliä)
Frankenstein.
Adam Lambert
P!nk.
Toukokuun viimeinen päivä loppuu sairasloma.
Ja tuohon väliin pitäisi vääntää kuntoutusta ja kuntoutusta ja rehkiä itseään parempaan kuosiin. Sieltä puuttuu myös kaikki satunnaiset tapahtumat välistä.
Neljä viikkoa pimeyttä jäljellä.
Perjantaina tasan neljä viikkoa.
Sen jälkeen on talvipäivänseisaus ja käännymme kohti aurinkoa ja päivä palaa takaisin.
Silti nämä neljä viikkoa ovat ne vaikeimmat. D-vitamiinia, oranssia ruokaa ja valot päällä.
Sekä Vain Elämää-levy. Niillä tästä selvitään.
Tänään oli aamulla yksi maailman huonoimmista aamuista.
Kuuntelin Jari Sillanpään version Liekeissä! Heräsin kuin uuteen päivään. Askel nousi ihan eri tavalla.
Mitä musiikki saakaan aikaan ihmisessä ♥
Tänään mietin myös mitähän tapahtuisi jos virittäisin tuon kamerani toimintaan ja yrittäisin edes kuvittaa blogia omilla kuvilla. Vaikka piirini rajoittuukin kotiini, niin voisi katsoa miten monella tapaa voi kuvata maisemaansa ikkunasta.
sunnuntai 18. marraskuuta 2012
Who has made the biggest impact in your life, and why?
Öärgh!
Mulla on paljon sellaisia henkilöitä elämässä, jotka ovat tehneet sen tahollaan.
Äiti, mummi.. näitä perusjuttuja.
Mutta sitten mietin, että ei.
Ensin ajattelin tätä positiivisen kautta. Kuka on vaikuttanut eniten positiivisesti elämässäni. Se olisi ehkä se eräs opettaja, joka sai mun kuoren aukeamaan ja puhumaan sisällä vellovasta pahasta olosta. Ei silloin ahdistuneena ja epäonnistuneena teininä paljoakaan ollut keinoja sen pahan olon omaan analysointiin. Tokikaan se ei mennyt mihinkään vuosikausiin, näin jälkikäteen todettuna.
Mutta sitten. On olemassa henkilö, joka on vaikuttanut mun elämään eniten. Eikä loppupeleissä kovinkaan positiivisesti.
Henkilö paljastui usean vuoden jälkeen mielenterveydeltään pahasti ongelmaiseksi ja sairaaksi. En vain tajunnut sitä, sillä olin liian lähellä. Me olimme todella, todella hyviä ystäviä - luulin. Todellisuudessa olin yksi hänen hyväksikäytön uhreja. En vain tajunnut sitä, sillä olin liian lähellä. Ehkä siinä oli myös sitä, ettei henkilö osannut osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Ehkä se oli ystävyyttä, sitä voi vain spekuloida.
Vaikutus tuolla suhteella kuitenkin oli. "Ystävyys" kesti yli 10 vuotta, joten siinähän nyt ehtii tapahtumaan vaikka ja mitä. Toki noiden vuosien sisällä hänen sairautensa vain paheni, enkä tajunnut sitä. Enkä myöskään tiennyt sitä. Oma päänikään ei aina ollut parhaimmassa kuosissa, mutta joku pieni kolonen minulla vielä oli itsellä, enkä sentään sairastunut itse siinä psyykkisesti pahemmin. Eihän skitsofrenia tokikaan tartu, mutta jälkikäteen mm. terapeuttini ja minua hoitanut psykiatri ovat todenneet, että riski suurempiin mielenterveydellisiin sairauksiin on ollut olemassa. Riskiä ei oikeastaan enää ole, mutta olisi jos olisin tämän henkilön kanssa tekemisissä.
Tietyllä tavalla tässä on se ironia, että nuorena masennuksen kourissa saan apuja, enkä tee mitään typerää ja sen jälkeen vietän ison osan elämästä toisen houre- ja harhamaailman keskellä. Vähän ehkä karrikoituna. Tai aika paljonkin.
Olen kertonut tarinaa tästä elämänvaiheesta ja ihmissuhteen kulusta. Niistä jutuista mitä nuo vuodet pitivät sisällään. Se on aiheuttanut ihmisissä monenlaisia reaktioita ja tuntemuksia. Eräs ystäväni kehoitti kirjoittamaan kirjan, kun tarina ja sisältö kuitenkin siihen olisi jo olemassa.
Olisiko se sitten kuitenkin kunninanloukkasta lähellä, kun niin moni meidän kanssa samoissa kouluissa ja nurkilla asuneet tietäisivät heti kenestä on kyse. Kirjottaminen aiheesta on toki auttanut itseäni jäsentämään asioita, mutta julkaistavaksi asti en sitä ole kyllä ajatellut.
Enkä mitenkään osaa olla ylpeä siitä selviämisestä. Sillä sen jälkeen olen joutunut kohtaamaan paljon asioita, joita en haluaisi.
Varmaan jokainen jollain tapaa hyväksikäytetyksi itsensä tunteva miettii ja syyllistää itseään samoilla tavoilla. Miksi minä. Miksi en tajunnut aiemmin. Miten tyhmä sitä onkaan. Ja niin edelleen...
Sairaus oli sitten kuitenkin vahvempi mitä voisi kuvitella.
Ruokin sitä varmasti omalla tavallani myös noiden vuosien aikana, sinisilmäisyyttäni.
Jos tätä henkilöä ei olisi olemassa, olisi suurimman vaikutuksentekijän paikalla varmasti se opettaja, josta mainitsin. Kiitos hänelle.
Mulla on paljon sellaisia henkilöitä elämässä, jotka ovat tehneet sen tahollaan.
Äiti, mummi.. näitä perusjuttuja.
Mutta sitten mietin, että ei.
Ensin ajattelin tätä positiivisen kautta. Kuka on vaikuttanut eniten positiivisesti elämässäni. Se olisi ehkä se eräs opettaja, joka sai mun kuoren aukeamaan ja puhumaan sisällä vellovasta pahasta olosta. Ei silloin ahdistuneena ja epäonnistuneena teininä paljoakaan ollut keinoja sen pahan olon omaan analysointiin. Tokikaan se ei mennyt mihinkään vuosikausiin, näin jälkikäteen todettuna.
Mutta sitten. On olemassa henkilö, joka on vaikuttanut mun elämään eniten. Eikä loppupeleissä kovinkaan positiivisesti.
Henkilö paljastui usean vuoden jälkeen mielenterveydeltään pahasti ongelmaiseksi ja sairaaksi. En vain tajunnut sitä, sillä olin liian lähellä. Me olimme todella, todella hyviä ystäviä - luulin. Todellisuudessa olin yksi hänen hyväksikäytön uhreja. En vain tajunnut sitä, sillä olin liian lähellä. Ehkä siinä oli myös sitä, ettei henkilö osannut osoittaa kiintymystään muilla tavoin. Ehkä se oli ystävyyttä, sitä voi vain spekuloida.
Vaikutus tuolla suhteella kuitenkin oli. "Ystävyys" kesti yli 10 vuotta, joten siinähän nyt ehtii tapahtumaan vaikka ja mitä. Toki noiden vuosien sisällä hänen sairautensa vain paheni, enkä tajunnut sitä. Enkä myöskään tiennyt sitä. Oma päänikään ei aina ollut parhaimmassa kuosissa, mutta joku pieni kolonen minulla vielä oli itsellä, enkä sentään sairastunut itse siinä psyykkisesti pahemmin. Eihän skitsofrenia tokikaan tartu, mutta jälkikäteen mm. terapeuttini ja minua hoitanut psykiatri ovat todenneet, että riski suurempiin mielenterveydellisiin sairauksiin on ollut olemassa. Riskiä ei oikeastaan enää ole, mutta olisi jos olisin tämän henkilön kanssa tekemisissä.
Tietyllä tavalla tässä on se ironia, että nuorena masennuksen kourissa saan apuja, enkä tee mitään typerää ja sen jälkeen vietän ison osan elämästä toisen houre- ja harhamaailman keskellä. Vähän ehkä karrikoituna. Tai aika paljonkin.
Olen kertonut tarinaa tästä elämänvaiheesta ja ihmissuhteen kulusta. Niistä jutuista mitä nuo vuodet pitivät sisällään. Se on aiheuttanut ihmisissä monenlaisia reaktioita ja tuntemuksia. Eräs ystäväni kehoitti kirjoittamaan kirjan, kun tarina ja sisältö kuitenkin siihen olisi jo olemassa.
Olisiko se sitten kuitenkin kunninanloukkasta lähellä, kun niin moni meidän kanssa samoissa kouluissa ja nurkilla asuneet tietäisivät heti kenestä on kyse. Kirjottaminen aiheesta on toki auttanut itseäni jäsentämään asioita, mutta julkaistavaksi asti en sitä ole kyllä ajatellut.
Enkä mitenkään osaa olla ylpeä siitä selviämisestä. Sillä sen jälkeen olen joutunut kohtaamaan paljon asioita, joita en haluaisi.
Varmaan jokainen jollain tapaa hyväksikäytetyksi itsensä tunteva miettii ja syyllistää itseään samoilla tavoilla. Miksi minä. Miksi en tajunnut aiemmin. Miten tyhmä sitä onkaan. Ja niin edelleen...
Sairaus oli sitten kuitenkin vahvempi mitä voisi kuvitella.
Ruokin sitä varmasti omalla tavallani myös noiden vuosien aikana, sinisilmäisyyttäni.
Jos tätä henkilöä ei olisi olemassa, olisi suurimman vaikutuksentekijän paikalla varmasti se opettaja, josta mainitsin. Kiitos hänelle.
perjantai 16. marraskuuta 2012
Hyvän mielen asioita.
Vain Elämää-sarja on noussut hitiksi.
Hienoa!
Seitsemän artistia laajalta skaalalta esittää toistensa biisejä ja samalla Päivän Artisti loihtii päivän sisällön aina ruokalistoista ja ohjelmasta alkaen. Päivän Artisti myös kertoo elämästään ja avaa halutessaan elämäänsä.
Vain Elämää on siitä ihana ohjelma, ettei se tunnu yhtään katsojasta artistien pakottamiselta, kuten usein haastatteluissa tuppaa käymään. Myötähäpeä-aspekti on kokonaan poissa.
Sarja on totaalinen hyvän mielen ohjelma, jonka positiivisuus kestää monta hetkeä. Lisänä vielä hyvää musiikkia, huonoista biiseistä tehtyjä hyviä sovituksia, joissa tulee esiin myös musiikin ja elämän jonkinasteinen kauneus. Minulle nämä on tärkeitä asioita. Se, että pääsee omista alhoistaan askeleen ylöspäin on juuri näiden asioiden takana. Jos voi jonkun todella huonon ja hirveän biisin muuttaa hyväksi ja koskettavaksi, niin ehkä sen oman elämänkin voi. Kaikki on mahdollista.
Siksi Katri Helenan tulkinta Cheekin Jos mä oisin Sä-biisistä saa kylmiä väreitä ja tipan linssiin.
Ennen sarjan alkua mulla oli suosikkeina Kaija Koo ja Erin. Cheek ei ole ollenkaan mun pala kakkua. Neumanniin mulla on se viha-rakkaus-suhde. Katri Helena ja Jari Sillanpää olivat molemmat aika neutraaleja ja Jonne Aaron oli siinä ja siinä ettei lipunut nevöhöörd-puolellle. Sarja nosti kuitenkin kaikki artistit aivan eri tasolle. Jari Sillanpää on ihanaakin ihanampi, Katri todella liikuttava ja sympaattinen, Cheek eli Poski ei vieläkään omalla tuotannollaan ole pala kakkua, mutta tuon sarjan antama kuva hänestä on todellakin päinvastainen julkisen imagon kanssa. Poski on ihana!! Fanityttölaumaan vaan kirkumaan! Jonnekin! Koskettava ja herkkä mies, jonka hienous on jäänyt bändin varjoon ihan selkeästi.
Hienoa!
Seitsemän artistia laajalta skaalalta esittää toistensa biisejä ja samalla Päivän Artisti loihtii päivän sisällön aina ruokalistoista ja ohjelmasta alkaen. Päivän Artisti myös kertoo elämästään ja avaa halutessaan elämäänsä.
Vain Elämää on siitä ihana ohjelma, ettei se tunnu yhtään katsojasta artistien pakottamiselta, kuten usein haastatteluissa tuppaa käymään. Myötähäpeä-aspekti on kokonaan poissa.
Sarja on totaalinen hyvän mielen ohjelma, jonka positiivisuus kestää monta hetkeä. Lisänä vielä hyvää musiikkia, huonoista biiseistä tehtyjä hyviä sovituksia, joissa tulee esiin myös musiikin ja elämän jonkinasteinen kauneus. Minulle nämä on tärkeitä asioita. Se, että pääsee omista alhoistaan askeleen ylöspäin on juuri näiden asioiden takana. Jos voi jonkun todella huonon ja hirveän biisin muuttaa hyväksi ja koskettavaksi, niin ehkä sen oman elämänkin voi. Kaikki on mahdollista.
Siksi Katri Helenan tulkinta Cheekin Jos mä oisin Sä-biisistä saa kylmiä väreitä ja tipan linssiin.
 |
| kuva: nelonen.fi |
Ennen sarjan alkua mulla oli suosikkeina Kaija Koo ja Erin. Cheek ei ole ollenkaan mun pala kakkua. Neumanniin mulla on se viha-rakkaus-suhde. Katri Helena ja Jari Sillanpää olivat molemmat aika neutraaleja ja Jonne Aaron oli siinä ja siinä ettei lipunut nevöhöörd-puolellle. Sarja nosti kuitenkin kaikki artistit aivan eri tasolle. Jari Sillanpää on ihanaakin ihanampi, Katri todella liikuttava ja sympaattinen, Cheek eli Poski ei vieläkään omalla tuotannollaan ole pala kakkua, mutta tuon sarjan antama kuva hänestä on todellakin päinvastainen julkisen imagon kanssa. Poski on ihana!! Fanityttölaumaan vaan kirkumaan! Jonnekin! Koskettava ja herkkä mies, jonka hienous on jäänyt bändin varjoon ihan selkeästi.
Suurin yllättäjä oli kuitenkin ehdottomasti se Cheek. Uhon ja uhman takaa paljastui komea, herkkä ja liikuttava nuorukainen. Melkein hurmuri, mutta näistä artisteista se lankesi kyllä Jarin harteille. Jarin preesens hurmaa ja karismaa on niin paljon, että meinaa pää räjähtää. Cheek nousee tähän kyllä komeasti rinnalle. Erityismainintana täytyy vielä sanoa, että käytöstavat! Niin paljon tuntuu tällä hetkellä olevan nuoria naisia ja miehiä, joilta on ne peruskäytöstavat vähän hukassa. Julkisuudessa näitä on aika paljon, joten kyllä täti-ihmisen sydän liikahti kun Posken kuori alkoi raottumaan. Tippa linssissä ja liikutuksen välkkeet iholla. Niin siinä kävi.
 |
| Ihanat <3 (kuva, MeNaiset.fi) |
 |
| kuva: iltasanomat |
Neumanniin mun viha-rakkaus-suhteeni ei ole muuttunut.
Se on tehnyt pari todella hyvää versiota, mutta siinä se. Ehkä Nipa tulee aina olemaan mun kompastuskiveni.
Tänään illalla tulee Katri Helenan päivä. Viimeinen artistin oma päivä. Vähän on haikeutta ilmassa, mutta onneksi sarja on vain seitsemän viikon mittainen. Liikaa artisteja olisi liikaa. Katri Helena liittyy mun parikymppisyyteen. Kuuntelin silloin paljon iskelmää ja metallia rinnakkain. Silti vitsinä on aina kulkenut "Katri Helenan kitarisat"-laulutyyli. Onpahan persoonallinen! Ei muut sitä niin tee :)
Ensi viikolla on viikonloppu täynnä Vain Elämää! Ensin perjantaina viimeinen jakso, jossa artistit laulavat duetot valitsemastaan biisistä versioesittäjän kanssa. Lauantaina tulee neljä ensimmäistä jaksoa uusintana. Ensimmäisenä se Jarin päivä, joka sisälsi kyyneleitä kyyneleiden perään. Sunnuntaina sitten loput kolme!
Toivottavasti tulisi dvd!
<3
keskiviikko 14. marraskuuta 2012
Sähköä selkään.
Noniin! Testijakson viimeinen päivä tässä käsillä. Sähköt toimii ihan kivasti. Pääsee vähän kävelemään ja kikkailemaan, mutta mitäs kun tää testijakso päättyy ja napukat pistetään tauolle?
Sössö suomen hysteerinen sairaanhoitojärjestelmä ja "lisääntyneet sairaalabakteerit". Siksi meillä on vain viikon testijaksot. Euroopassa ne testailee kolmisen viikkoa. Here in Finland ja reilu meisinki.
 |
| kaukosäädin, akku ja piuhaa. |
 |
| piuhaa ja akun reuna. |
Piuhaa riittää ja riittää, mikä on hyvä asia.
Vielä en ole jäänyt mihinkään kiinni, ainoastaan vähän muissa yhteyksissä tullut nyittyä selän vieressä olevia johdonpäitä.
Yöt on ihan ok tuon systeemin kanssa. Eilen lenkkeiltiin paikallisesti. Ihan jees.
Tell about the best day of your life.
Pohdin tämän otsikon sisältöä pitkään.
Nuo kymmenen edellistä tuli aika nopeasti kirjoitettua putkeen, mutta tässä joutui jo vähän pohtimaankin.
Paras päivä elämässä on iso asia. Ensimmäinen mieleeni tullut päivä on ehkä hieman siirappisen ja itsestään selvän oloinen. Tietysti Madonnan ja Celine Dionin keikkapäivät keikkuvat aika korkealla tässä listassa ja olivatkin se kärki aina vuoteen 2008 asti. Elokuu 2008 ja siellä eräs maanantai. Tai se maanantain ja tiistain välinen yö oikeastaan. Ehkä tämä paras päivä on sitten se tiistai.
Tuusi Tuusendaalisen syntymäpäivä. Siskontyttö.
Mun syntymäpäivä oli se maanantai. Sunnuntaina vitsailin siskon möhölle, että kyllä sieltä sopii seuravan päivän aikana tulla jo pois. Että vallan hyvä päivä se maanantai ja täällä olis yks innokas odottaja äidin lisäksi. Aina välillä kuiskasin sinne "huomenna, hei, tyyppi". Vielä lähtiessäni kotiin yöpuulle kuiskasin möhölle "nähdään huomenna, eiks vaan".
Olin töissä normaalisti ja iltapäivästä vilkaisin puhelinta. Siellä oli puhelu niin systeriltä kuin mutsiltakin. "Soita A:lle - äiti". Yritin soittaa siskolle, mutta sen puhelin oli pois päältä. Äitin kun sain kiinni selvisi syyksi se, että systeri oli Kätilöopistolla. No perskuta. Äiti lupasi ilmoittaa sinnepäin, että menisin töistä suoraan kättärille pitämään seuraa. Mistään syntymistä tai muista ei ollut puhetta. Mulle oli jopa vähän epäselvää miksi se siellä sairaalassa edes oli.
Kun pääin puoli neljän jälkeen kättärille niin kaikki kävi selväksi. Epämääräisiä oireita ja puheen puuroutumista ja sitten siinä samassa päätti lääkäri käynnistää synnytyksen. Eli se nappula syntyisi siinä. Sinä maanantaina. Tai yöllä, mutta nyt 12 tunnin sisään kuitenkin. Oho!
Sillä tavalla se loppupäivä sitten menikin. Systeri kärsi ja synnytti ja mä olin tukena.
Mutsi toi mulle "synnytysvaatteet" ja neiti nappulanaama rääkäisi yhden jälkeen yöllä olevansa maailmassa.
Meidän syntymäpäivät on siis hyvinkin perätysten. Kuunteli mua, perhana :D
Sain ehdottomasti maailman parhaan syntymäpäivälahjan.
Sen tiistain puolella kävimme äidin kanssa katsastamassa veljen auton, kaupassa ja tietysti sairaalassa n. neljän tunnin yöunilla. Vähän väsytti siellä Porvoolaisessa katsastuspaikassa, mutta sairaalassa oltiin jo ihan pirteitä.
Tuusi Tuusendaalinen, Muussi, Muse, niillä nimillä se tunnetaan mun kielessä.
Nuo kymmenen edellistä tuli aika nopeasti kirjoitettua putkeen, mutta tässä joutui jo vähän pohtimaankin.
Paras päivä elämässä on iso asia. Ensimmäinen mieleeni tullut päivä on ehkä hieman siirappisen ja itsestään selvän oloinen. Tietysti Madonnan ja Celine Dionin keikkapäivät keikkuvat aika korkealla tässä listassa ja olivatkin se kärki aina vuoteen 2008 asti. Elokuu 2008 ja siellä eräs maanantai. Tai se maanantain ja tiistain välinen yö oikeastaan. Ehkä tämä paras päivä on sitten se tiistai.
Tuusi Tuusendaalisen syntymäpäivä. Siskontyttö.
Mun syntymäpäivä oli se maanantai. Sunnuntaina vitsailin siskon möhölle, että kyllä sieltä sopii seuravan päivän aikana tulla jo pois. Että vallan hyvä päivä se maanantai ja täällä olis yks innokas odottaja äidin lisäksi. Aina välillä kuiskasin sinne "huomenna, hei, tyyppi". Vielä lähtiessäni kotiin yöpuulle kuiskasin möhölle "nähdään huomenna, eiks vaan".
Olin töissä normaalisti ja iltapäivästä vilkaisin puhelinta. Siellä oli puhelu niin systeriltä kuin mutsiltakin. "Soita A:lle - äiti". Yritin soittaa siskolle, mutta sen puhelin oli pois päältä. Äitin kun sain kiinni selvisi syyksi se, että systeri oli Kätilöopistolla. No perskuta. Äiti lupasi ilmoittaa sinnepäin, että menisin töistä suoraan kättärille pitämään seuraa. Mistään syntymistä tai muista ei ollut puhetta. Mulle oli jopa vähän epäselvää miksi se siellä sairaalassa edes oli.
Kun pääin puoli neljän jälkeen kättärille niin kaikki kävi selväksi. Epämääräisiä oireita ja puheen puuroutumista ja sitten siinä samassa päätti lääkäri käynnistää synnytyksen. Eli se nappula syntyisi siinä. Sinä maanantaina. Tai yöllä, mutta nyt 12 tunnin sisään kuitenkin. Oho!
Sillä tavalla se loppupäivä sitten menikin. Systeri kärsi ja synnytti ja mä olin tukena.
Mutsi toi mulle "synnytysvaatteet" ja neiti nappulanaama rääkäisi yhden jälkeen yöllä olevansa maailmassa.
Meidän syntymäpäivät on siis hyvinkin perätysten. Kuunteli mua, perhana :D
Sain ehdottomasti maailman parhaan syntymäpäivälahjan.
Sen tiistain puolella kävimme äidin kanssa katsastamassa veljen auton, kaupassa ja tietysti sairaalassa n. neljän tunnin yöunilla. Vähän väsytti siellä Porvoolaisessa katsastuspaikassa, mutta sairaalassa oltiin jo ihan pirteitä.
Tuusi Tuusendaalinen, Muussi, Muse, niillä nimillä se tunnetaan mun kielessä.
tiistai 13. marraskuuta 2012
One person you can trust.
Yritin muotoilla tätä sillä tavalla suht lukijaystävällisesti. Lopetin, kun totesin sen olevan ihan tosi turhaa ja typerää. Ei semmoista muotoilua ole. Kuten ei ole tämmöistä ihmistäkään.
Siis vain yhtä ihmistä, jolle voisi luottaa kaikki asiat.
Tai on. Mun terapeutti.
Mutta ei se ole ollenkaan sama asia, enkä mä siihenkään luota täysin. En luota siihen, ettei se tuomitse tai ota kantaa niihin mulle vaikeisiin asioihin. Kertaakaan hän ei ole niin tehnyt, mutta ei se tarkoita mun päässä sitä, etteikö vois tehdä.
Mä olen jakanut mun luottamuksen palasiin. Yksi yhdelle ja toinen toiselle. Kukaan ei oikeastaan tiedä kaikkea. Koska mä en halua. Ehkä jos mun ystävien joukkio liittoutuisi keskenään, ne ehkä saisivatkin tietää asioista, mutta niin ei taatusi tule käymään.
Yhdellä ihmisellä mun lähellä on ehkä tällä hetkellä paljon sellaista tietoa, että voisin sanoa luottavani häneen eniten. Hänen seurassaan harvoin mietin mitä sanon.
Eikun. Niitä on kaksi.. Kaksi erilaista ihmistä erilaisista ympyröistä.
maanantai 12. marraskuuta 2012
Two things you wish you could do.
Olla akrobaattisempi.
Eli venyä paremmin ja pystyä liikkumaan "normaalisti". Pitää sisällään sen, että pääsisi ja pystyisi jälleen ottamaan tanssiaskelia.
Olla rohkeampi.
Ylipäätään olla rohkeampi ja avoimempi asioille.
Mä en oikeasti ole mitenkään rohkea tai erityisen avoin. Mä lähden kyllä juttuihin, mutta pyrin pitämään ihmiset musta kaukana. Luottaminen ei ole mun vahvuus.
Eli venyä paremmin ja pystyä liikkumaan "normaalisti". Pitää sisällään sen, että pääsisi ja pystyisi jälleen ottamaan tanssiaskelia.
Olla rohkeampi.
Ylipäätään olla rohkeampi ja avoimempi asioille.
Mä en oikeasti ole mitenkään rohkea tai erityisen avoin. Mä lähden kyllä juttuihin, mutta pyrin pitämään ihmiset musta kaukana. Luottaminen ei ole mun vahvuus.
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
Toipilaskoti.
Ei kai tässä enää ihan täysin toipilaana olla, mutta melkein.
Olin operaatiossa, joka tehtiin torstaina. Perjantaina pakenin osaston elämää hellään hoivaan vanhempien nurkkiin. Nyt alkaa olemaan jo osittain ihan siedettävä olo.
Operaatiossa mulle laitettiin selkäydinstimulaattori. Kuulostaa hurjalta ja sitä se vähän onkin. Multa tulee kyljestä piuhat ulos, joiden toinen pää on tuolla selkäytimessä. Piuhan ulostulevassa päässä on pikkumötikkä ja sähköjohdot on siellä kiinni ja sitten on sen jälkeen vielä akku ja kaukosäädin.
Kyseessä on viikon kokeilujakso ja torstaihin mennessä pitää nyt sitten testailla urakalla miten se vaikuttaa tuohon selkä- ja jalkakipuun joka on vaivannut pitkään.
Stimulaatio itsessään tuntuu aika veikeältä, mutta kirjoitan siitä enemmän testijakson jälkeen.
Leikkauspäivä oli kyllä jännittämistä ja yllätyksellistä. Saliin piti päästä heti aamusta, mutta jouduin odottamaan melkein yhteen asti. Esilääkehöyryt hupenivat siinä ajassa ja jännitys iski leikkaussalin ovella tärinänä. Nukkumatti se siellä kuitenkin hoiteli hommat aika nopeasti ja sain hereillä ollessa vain pumut jalkoihin ja sitten tulikin uni.
Heräämöaika oli eksoottista, Herätessä en voinut liikuttaa itseäni ollenkaan. Pystyin vain hengittämään ja säätelemään hengitystä. En saanut edes silmiä auki. Mikä nyt ei ole ollenkaan outoa. Heräämössä tuli oltua muutama tuntinen ja siellä tuntui luksukselta. Hoitajat kutsuivat minua koko nimellä, mitä ei tapahdu oikein missään. Pahoinvointilääke oli paras kaveri, eikä kipulääkkeitä mennyt yhtään niin paljoa kuin sitä pahoinvointinestettä. Heräämössä se hoitaminen myös tuntui hellävaraisemmalta. Kyllähän siinä viihtyy paremmin kuin vittuilevassa ilmapiirissä.
Osastolle saapumisen jälkeen vain nukuin. Iltahoitajat kävivät tökkimässä ja yrittivät saada syömään jotain, mutta se vellova pahaolo ei antanut myöden. Eikä juominenkaan napannut, kun kupissa oli sitä sekamehua mitä kakarana pakkojuotettiin koulun talviurheilu- tai muissa talviretkipäivissä. En tykännyt siitä silloin, enkä tykkää siitä nyt. Yöhoitajat yrittivät myös kaataa sitä väkisin mun suuhun, mistä tuli taistelu. Pyysin vettä ja sain sitä litkua. Kieltäydyin litkusta ja hautasin lopulta pään tyynyyn, että sain sanottua vihaavani sitä mehua. Jos ei kerta muita vaihtoehtoja ole, niin vettä. Ihme venkoilua :D
Nojoo. Ensimmäinen yö meni ihan kohtalaisesti. Sain useimmiten juuri nukahdettua, kun tulivat kierroksilleen ja tökkimään. Ei ihme, että päivällä tuli oltua vähän pihalla ja kärttyinen. Tai aamulla olin.
Ei olisi aamulla uskonut, että illasta pääsen kotiin. En pystynyt istumaan 10minuuttia kauemmin, en päässyt jaloilleni ja koko ajan oli hemmetin paha olo.
Oloni kuitenkin koheni ja parani ja pääsin pois. Juhlinnan aika!
Ensimmäinen yö oikeassa ja kunnollisessa sängyssä oli juhlaa! Omat tyynyt, peitto ja vaatteet, ihanaa!
Seuraavana päivänä kunnon suihku ja sidosten vaihto nostivat vielä paremmalle tasolle. Viimeyö oli vielä parempi ja nukuin todella hyvin. Nautin nukkumisesta ennen selkäni menoa ja nyt oli lähellä, että pystyisin pääsemään vielä samalle tasolle.
Lisäksi täällä on vielä läsnä pieni hoitajan alku, Tuusinen 4-vee. Saan paljon hellää halaushoitoa ja reipasta apulaista kiinnostaa miten voi olla avuksi ja poistaa kipuja. Sähkölaitteesta tulevat muurahaiset on nimetty autajamuurahaisiksi ja kylmäpussin paikka on tiedossa. Aamulla hän joogasi mun puolesta, koska "sun on vaan parempi nyt lepätä."
Olin operaatiossa, joka tehtiin torstaina. Perjantaina pakenin osaston elämää hellään hoivaan vanhempien nurkkiin. Nyt alkaa olemaan jo osittain ihan siedettävä olo.
Operaatiossa mulle laitettiin selkäydinstimulaattori. Kuulostaa hurjalta ja sitä se vähän onkin. Multa tulee kyljestä piuhat ulos, joiden toinen pää on tuolla selkäytimessä. Piuhan ulostulevassa päässä on pikkumötikkä ja sähköjohdot on siellä kiinni ja sitten on sen jälkeen vielä akku ja kaukosäädin.
Kyseessä on viikon kokeilujakso ja torstaihin mennessä pitää nyt sitten testailla urakalla miten se vaikuttaa tuohon selkä- ja jalkakipuun joka on vaivannut pitkään.
Stimulaatio itsessään tuntuu aika veikeältä, mutta kirjoitan siitä enemmän testijakson jälkeen.
Leikkauspäivä oli kyllä jännittämistä ja yllätyksellistä. Saliin piti päästä heti aamusta, mutta jouduin odottamaan melkein yhteen asti. Esilääkehöyryt hupenivat siinä ajassa ja jännitys iski leikkaussalin ovella tärinänä. Nukkumatti se siellä kuitenkin hoiteli hommat aika nopeasti ja sain hereillä ollessa vain pumut jalkoihin ja sitten tulikin uni.
Heräämöaika oli eksoottista, Herätessä en voinut liikuttaa itseäni ollenkaan. Pystyin vain hengittämään ja säätelemään hengitystä. En saanut edes silmiä auki. Mikä nyt ei ole ollenkaan outoa. Heräämössä tuli oltua muutama tuntinen ja siellä tuntui luksukselta. Hoitajat kutsuivat minua koko nimellä, mitä ei tapahdu oikein missään. Pahoinvointilääke oli paras kaveri, eikä kipulääkkeitä mennyt yhtään niin paljoa kuin sitä pahoinvointinestettä. Heräämössä se hoitaminen myös tuntui hellävaraisemmalta. Kyllähän siinä viihtyy paremmin kuin vittuilevassa ilmapiirissä.
Osastolle saapumisen jälkeen vain nukuin. Iltahoitajat kävivät tökkimässä ja yrittivät saada syömään jotain, mutta se vellova pahaolo ei antanut myöden. Eikä juominenkaan napannut, kun kupissa oli sitä sekamehua mitä kakarana pakkojuotettiin koulun talviurheilu- tai muissa talviretkipäivissä. En tykännyt siitä silloin, enkä tykkää siitä nyt. Yöhoitajat yrittivät myös kaataa sitä väkisin mun suuhun, mistä tuli taistelu. Pyysin vettä ja sain sitä litkua. Kieltäydyin litkusta ja hautasin lopulta pään tyynyyn, että sain sanottua vihaavani sitä mehua. Jos ei kerta muita vaihtoehtoja ole, niin vettä. Ihme venkoilua :D
Nojoo. Ensimmäinen yö meni ihan kohtalaisesti. Sain useimmiten juuri nukahdettua, kun tulivat kierroksilleen ja tökkimään. Ei ihme, että päivällä tuli oltua vähän pihalla ja kärttyinen. Tai aamulla olin.
Ei olisi aamulla uskonut, että illasta pääsen kotiin. En pystynyt istumaan 10minuuttia kauemmin, en päässyt jaloilleni ja koko ajan oli hemmetin paha olo.
Oloni kuitenkin koheni ja parani ja pääsin pois. Juhlinnan aika!
Ensimmäinen yö oikeassa ja kunnollisessa sängyssä oli juhlaa! Omat tyynyt, peitto ja vaatteet, ihanaa!
Seuraavana päivänä kunnon suihku ja sidosten vaihto nostivat vielä paremmalle tasolle. Viimeyö oli vielä parempi ja nukuin todella hyvin. Nautin nukkumisesta ennen selkäni menoa ja nyt oli lähellä, että pystyisin pääsemään vielä samalle tasolle.
Lisäksi täällä on vielä läsnä pieni hoitajan alku, Tuusinen 4-vee. Saan paljon hellää halaushoitoa ja reipasta apulaista kiinnostaa miten voi olla avuksi ja poistaa kipuja. Sähkölaitteesta tulevat muurahaiset on nimetty autajamuurahaisiksi ja kylmäpussin paikka on tiedossa. Aamulla hän joogasi mun puolesta, koska "sun on vaan parempi nyt lepätä."
Three words you can’t go a day without using.
Kissojen nimiä ei lasketa.
Eikä puhelimen vastaamiseen käytettäviä sanoja.
3. Perkele!
Kyllä, kiroan yksin ollessani aika tavalla.
2. Oho.
Koska jotain putoaa aina käsistä.
1. Missä mun lääkkeet on.
No joo, ei tää ole sana, mutta kun ei yksi sana riitä korvaamaan tuota.
Joka päivä. Kun en muka osaa pitää niitä yhdessä järkevässä paikassa.
Eikä puhelimen vastaamiseen käytettäviä sanoja.
3. Perkele!
Kyllä, kiroan yksin ollessani aika tavalla.
2. Oho.
Koska jotain putoaa aina käsistä.
1. Missä mun lääkkeet on.
No joo, ei tää ole sana, mutta kun ei yksi sana riitä korvaamaan tuota.
Joka päivä. Kun en muka osaa pitää niitä yhdessä järkevässä paikassa.
lauantai 10. marraskuuta 2012
Four ways to win your heart.
Ihan kuin se olisi just niin helppoa.
Ei tähän ole mitään, koska mä en lähde mun sydämeni matkaan.
Mutta yrittää voi seuraavilla keinoilla.
1. Hyvä ruoka, joka sopii eikä siitä tule kipeäksi.
Pitää siis tietää ne ruokajipot, jota mulla on.
Lyhyesti sanottuna lihatonta, perunatonta ja hyvän makuista.
2. Kuunteleminen.
Vähän tikulla silmän ja no shit sherlock-juttu.
3. Puhuminen.
Kuten tämäkin.
4. Hieronta ilman eroottista latausta.
Tähän mennessä näitä on tosi vähän. Yrittäneet on aika pian lentäneet pihalle.
Ei se mene niin, että joku hieroo mun hartioita ja mä annan persettä vastapalvelukseksi. Ei, vaikka siinä on sana seksi. En mäkään hiero ihmisiä ja odota saavani siitä hyvästä seksiä. Tämä on ilmeisesti kierojen romanttisten elokuvien ja jonkun tyhmän naistenroskalehdistön aikaan saannos. Bah, humbug!
Muutoin mun sydän on vaikea tapaus. Ehkä sen vaatimukset on liian korkealla tai muuten vain utopistisiä. Me ei olla ihan aina samaa mieltä asiosita.
Ei tähän ole mitään, koska mä en lähde mun sydämeni matkaan.
Mutta yrittää voi seuraavilla keinoilla.
1. Hyvä ruoka, joka sopii eikä siitä tule kipeäksi.
Pitää siis tietää ne ruokajipot, jota mulla on.
Lyhyesti sanottuna lihatonta, perunatonta ja hyvän makuista.
2. Kuunteleminen.
Vähän tikulla silmän ja no shit sherlock-juttu.
3. Puhuminen.
Kuten tämäkin.
4. Hieronta ilman eroottista latausta.
Tähän mennessä näitä on tosi vähän. Yrittäneet on aika pian lentäneet pihalle.
Ei se mene niin, että joku hieroo mun hartioita ja mä annan persettä vastapalvelukseksi. Ei, vaikka siinä on sana seksi. En mäkään hiero ihmisiä ja odota saavani siitä hyvästä seksiä. Tämä on ilmeisesti kierojen romanttisten elokuvien ja jonkun tyhmän naistenroskalehdistön aikaan saannos. Bah, humbug!
Muutoin mun sydän on vaikea tapaus. Ehkä sen vaatimukset on liian korkealla tai muuten vain utopistisiä. Me ei olla ihan aina samaa mieltä asiosita.
perjantai 9. marraskuuta 2012
Five things you can’t live without.
Nyt tulee ne kuvat.
5. Kahvi/Tee
Kuvat vuodelta 2011.
5. Kahvi/Tee
 |
| kuva: pirkka.fi |
 |
| causesandremedies.com/ |
4. 
Tämä on sisäpiirijuttu, mutta en voi elää ilman tuon hymiön taakse piiloutuvaa yhteisöä.
3. Tähän ei ole kuvaa, mutta mun siskon tyttö, Muse. Ei, tämä ei ole hänen oikea nimensä.
2. Kissat. 2/3 kuvissa. N ja S.
S:n nimi on oikeasti japanialaisen miehen nimi. Kyllä, se on aina yhtä hauskaa. Seniorit on keväällä 10-vuotiaita pallonaamoja. Toi yks urpå on jotain ehkä viis. Kukaan ei tiedä tarkkaan. |
| Seniori-N |
 |
| Seniori-S |
1. Villasukat.
Nykyisenä viluvarpaana en pärjää enää ilman villasukkia.
 |
| kuva: http://finnforlife.files.wordpress.com |
torstai 8. marraskuuta 2012
Six things you have in your bed.
Okei, nyt ollaan jo naurettavuuden rajoilla.
1. Peitto
2. Lakanat
3. Tyynyt, eli: Päänalustyyny, Oikeanpuoleinen kylkityyny, Vasemmanpuoleinen kylkityyny, Oikeanpuoleinen polvityyny, Vasemmanpuoleinen polvityyny, Nillkatyyny. Periaatteessahan nämä olisi voinut kaikki luetella yksitellen, jolloin kuusi kohtaa olisi tullut nopeammin täyteen. En kuitenkaan viitsinyt.
Sillä onhan sängyssäni vielä...
4. Kissaa kolmin kappalein. Öisin pikemmin 2/3 kerrallaan.
5. Aika usein kirja
6. Silmälasit.
.. ja tämän tekstin kivienkin kiinnostusarvo on korkea!
Not.
Toi silmälasit ja kirja on sinänsä jännä, että ne vaan jää siihen tyynyn viereen. Miksei niitä osaa sijoittaa siihen käsivarren matkan päässä olevalle yöpöydälle? Silmälasit laitan tyynyn reunan alle, jottei kissat napsi niitä. Kirja jää milloin mihinkin.
Kännykän kuitenkin jätän yöpöydälle, jos edes kannan sen makkariin asti. En aina kanna. Silloin se huutelee itsekseen olohuoneen puolella. Naapurit varmaan kiittää, sillä mun herätyskellon ääni on niin infernaalinen. Uskon kuitenkin näiden lähinaapureiden olevan jo hereillä silloin kun mun kello soi. Siis silloin kun se soi. Eli kerran viikossa. Mä mitään kelloja käytä, sairaslomalainen. Pyh.
1. Peitto
2. Lakanat
3. Tyynyt, eli: Päänalustyyny, Oikeanpuoleinen kylkityyny, Vasemmanpuoleinen kylkityyny, Oikeanpuoleinen polvityyny, Vasemmanpuoleinen polvityyny, Nillkatyyny. Periaatteessahan nämä olisi voinut kaikki luetella yksitellen, jolloin kuusi kohtaa olisi tullut nopeammin täyteen. En kuitenkaan viitsinyt.
Sillä onhan sängyssäni vielä...
4. Kissaa kolmin kappalein. Öisin pikemmin 2/3 kerrallaan.
5. Aika usein kirja
6. Silmälasit.
.. ja tämän tekstin kivienkin kiinnostusarvo on korkea!
Not.
Toi silmälasit ja kirja on sinänsä jännä, että ne vaan jää siihen tyynyn viereen. Miksei niitä osaa sijoittaa siihen käsivarren matkan päässä olevalle yöpöydälle? Silmälasit laitan tyynyn reunan alle, jottei kissat napsi niitä. Kirja jää milloin mihinkin.
Kännykän kuitenkin jätän yöpöydälle, jos edes kannan sen makkariin asti. En aina kanna. Silloin se huutelee itsekseen olohuoneen puolella. Naapurit varmaan kiittää, sillä mun herätyskellon ääni on niin infernaalinen. Uskon kuitenkin näiden lähinaapureiden olevan jo hereillä silloin kun mun kello soi. Siis silloin kun se soi. Eli kerran viikossa. Mä mitään kelloja käytä, sairaslomalainen. Pyh.
keskiviikko 7. marraskuuta 2012
Sairaalaradio
Vaihtoehdot rajautuvat ylex:ään ja radio deihin. Muut särisee ja rätisee. Kieltämättä vähän koomista omalla tavallaan.
Ylex:ää siis. Radio ja naapurimummon kuorsaus omassa punkassaan. Eksoottista.
Kello on melkein puolenyön, enkä saa enää syödä. Vähän orpoa.
Naurahdin peilikuvalleni. M-koon paita ja xl:n housut. Naapuripunkan mukaan se on suomalaisten miesten unelma. Jaaha?
Mutta induktioliedelle ei saa mennä makaamaan. Eikä magneetteihin nojailla. Kyllä, jenkkiläisen firman ohjekirja ja varoitukset. Ihanan absurdia!
tiistai 6. marraskuuta 2012
About reading.
Kausilukeminen on mun tapa. Luen kyllä ja usein innostuessani vielä aika paljonkin. Kirjoja mulla on kuitenkin tosi vähän, sillä olen nirso niiden suhteen mitä kotiini haluan. Ne tärkeimmät kirjat on hyllyssä, kuten Avalonin Usvat ja niihin liittyvät kirjat. Tai Leilat ja Annukat. Tosi tärkeetä, hei.
Haluaisin hakea meidän äidin varastosta ne sen vanhat Topeliukset, koska ne vaan niin sopisivat tuohon kirjahyllyyn.
Haluaisin hakea meidän äidin varastosta ne sen vanhat Topeliukset, koska ne vaan niin sopisivat tuohon kirjahyllyyn.
 |
| Maagista, eikö vain. |
Siinä se komeilee, kirjaosasto. Tosi huono, tosi heikko, eikä kerro oikeastaan mitään siitä mitä kaikkea tulee luettua. Sen lisäksi tuolta puuttuu yksi lempikirjoistani, Alla kuoriaisen Kellarin. Se on lainassa.
Karkeasti jaoteltuna ylähyllyllä on keittokirjat (koska en osaa kokata niiden avulla..), ulkomainen hömppäroska, koulukirjat, pari lainattua kirjaa ja sarjakuvat.
Keskellä on Zimmer-Bradleyt, kaksi viimeistä Potteria (koska ne on kirjoina ihan ok - nämä englanniksi). Komediaosasto: Twilightit (in english), Leilat ja Annukat, Katariina Souri. Niiden välissä tasapainottamassa Äiti Maa-sarja. Näiden ohella vähän roskaa kuten VIP-ihmisiä.
Alimmalla hyllyllä on "historical ja kauhu" eli historialliseen aikakauteen sijoittuvia romaaneja. Edgar Allan Poen kokoelma, Lankeemus-sarja (kyllä, pirun pelottava). Näiden vierellä teatterikirjat ja käsiohjelmat. Sen jälkeen fantasiat. Narrin Tarina-sarja, Salamurhaajan oppipoika-sarja. Niiden jälkeen Madonna-kirjat.
Ei missään loogisessa järjestyksessä, vaan silmä miellyttävässä epäjärjestyksessä.
Tällä hetkellä on taas ollut hiljaisempaa lukurintamalla.
Ei vaan jaksa keskittyä. Sisäinen levottomuus ei kestä rinnakaistodellisuutta.
Odotan sairaalan tuovan tähän muutoksen.
Opin lukemaan ennen ensimmäistä koulupäivää. Kävelin äidin luo kirja kädessä ja tivasin kirjain kerrallaan mikä missäkin on. Kirja oli Lumikki ja Seitsemän kääpiötä, tavutettuna.
Näin jälkiviisaana on helppo todeta, ettei olisi pitänyt. En osannut tavuttaa koulussa ja siksi ne tunnit oli välillä tosi tylsiä. Se viitoitti tulevaa koulutietä, sillä jo ensimmäisellä luokalla tylsistyessäni istuin pulpetilla. Tämä kesti läpi peruskoulun. Ammattikoulussa ei enää ollut niin hyviä pulpetteja siihen touhuun. Eikä ehkä ihan niin tylsiä tuntejakaan. Historian tunnit yläasteella istuin aina pulpetilla. Mutta ne ei olleet tylsiä. Se oli tapa, kun istuin takarivissä ja ei sieltä muuten mitään nähnyt.
Lukeminen on mukavaa, mutta kirjan loppuminen aina yhtä hölmistyttävää. Siihenkö se jäi. Maailmat vievät helposti mukanaan ja palaaminen tähän hetkeen on vähän taistelun takana.
Siksi kai nykyisin on hankalampi alottaa lukemista. Ellei ole kirjasarja, jotka ovat kai muodissa.
Luen paljon iltaisin ja sen pitää olla kevyttä. Siksi Leilat ja Annukat, Anna-Leena Härköset ja roskahömpät. Alitajunta jää niin helposti pyörimään ja sitten niistä näkee unia. Kirjat, elokuvat ja tv tekevät kaikki samaa. Yhteen kohtaan näin paljon unia zombeista. Olihan se välillä koomista, mutta ei ihan aina.
Hyvän kirjan lukee nopeasti. Heikompiin kirjoihin menee aikaa. Hyvää kirjaa lukiessa aika vain häviää ja huonon kirjan kanssa taistellessa sitä laskee sekunteja.
Huonojen kirjojen avulla tosin sitä oppii arvostamaan hyvää kerrontaa ja onnistunutta tarinaa.
Day of Doom!
Tuomiopäivä lähenee.
Ensimmäinen askel huomenna ja tapahtumapäivä torstaina.
Operaatio. Leikkaus. Yyh.
Ensimmäinen toimenpide sitten nuoruuden. Siis nukutuksessa. Onhan jotain pikkuhaavoja retusoitu ja tommosia pieniä juttuja, mutta tämmösiä isompia juttuja ei. Onni onnettomuudessa ja jotain hyötyä työpaikasta sairaalassa. Siis että tuntee taustoja. Sairaalamaailmaa. Mua se helpottaa. Ehkä siksi pöljäilen ja jännitän eniten hoitajia, enkä suinkaan sitä leikkausta tai nukutusta. Mitä niitä murehtimaan, ne menee miten menee. Mutta hoitohenkilökunta kun voi olla mitä vaan.
Tää lienee se sama osasto missä olin kun mut laitettiin sinne pesuhuoneeseen nukkumaan käytävältä. Se oli vähän pelottava paikka. Tuli mieleen kaikki ne ajat, kun entisessä työssä haettiin vainajia kylppäreistä. Kivat mielikuvat lääkepöllyisessä tilassa. Nyt ois kuitenkin kiva, jos sais ihan jonkun huonepaikan.
Tiedossa siis sairaalaruokaa - kyllä se on pahaa!
Olen ollut sairaalamaailmassa töissä vuodesta 2002 aina siihen vuoteen 2008, jolloin tämä selkäsairastelu alkoi. Ne hyvät ruuat on laskettavissa ehkä kahden käden sormilla. Tästä suurin osa sairaalassa, jossa henkilökunnan ruoka ei ollut potilasruuan kanssa samassa - alkuun. Sittemmin kyllä, kun tuli liikelaitoket ja siitä eteenpäin kaikki söivät samaa.
Ei, se todella ole hyvää.
Viime sairaalareissulla söin jotain ihan ihme limaa ja outoja ruokia. Nyt olen viisaampi. Kestän ne vehnäturvotukset ja vatsaoireet joita esim. tavallisesta makaroonista nykyisellään saan. Perunaan en taivu, se kun on niin tuskaisaa. Lisäksi epäilen sen nostavan tulehdusarvoja :D Kiviäkin kiinnostaa tulehdusarvot.
Itseasiassa, mua kiinnostaa mitä ne on nyt. Aloeta on tullut juotua melkein pari viikkoa. Allu tunnetusti laskee tulehduksia kehossa. Prekäynnillähän ne oli vähän koholla. Epäilen vahvasti sitä perunaa, sillä söin edellisenä päivänä pottua ja olo oli ihan hirvittävä! Nyt en aio tehdä samaa virhettä, joten mielenkiintoista nähdä lopputulos ;)
Yritän ehkä myös jatkaa tätä kirjoitusinnostusta sieltä sairaalasta, mutta miten se sitten onnistuu kännykällä, jää nähtäväksi. Ja saako niistä mitään selkoa. Tiedossa on kuitenkin aika kovia lääkkeitä.
Osan teksteistä olen ajastanut, joten missään vaiheessa tämä ei hiljene.
Ensimmäinen askel huomenna ja tapahtumapäivä torstaina.
Operaatio. Leikkaus. Yyh.
Ensimmäinen toimenpide sitten nuoruuden. Siis nukutuksessa. Onhan jotain pikkuhaavoja retusoitu ja tommosia pieniä juttuja, mutta tämmösiä isompia juttuja ei. Onni onnettomuudessa ja jotain hyötyä työpaikasta sairaalassa. Siis että tuntee taustoja. Sairaalamaailmaa. Mua se helpottaa. Ehkä siksi pöljäilen ja jännitän eniten hoitajia, enkä suinkaan sitä leikkausta tai nukutusta. Mitä niitä murehtimaan, ne menee miten menee. Mutta hoitohenkilökunta kun voi olla mitä vaan.
Tää lienee se sama osasto missä olin kun mut laitettiin sinne pesuhuoneeseen nukkumaan käytävältä. Se oli vähän pelottava paikka. Tuli mieleen kaikki ne ajat, kun entisessä työssä haettiin vainajia kylppäreistä. Kivat mielikuvat lääkepöllyisessä tilassa. Nyt ois kuitenkin kiva, jos sais ihan jonkun huonepaikan.
Tiedossa siis sairaalaruokaa - kyllä se on pahaa!
Olen ollut sairaalamaailmassa töissä vuodesta 2002 aina siihen vuoteen 2008, jolloin tämä selkäsairastelu alkoi. Ne hyvät ruuat on laskettavissa ehkä kahden käden sormilla. Tästä suurin osa sairaalassa, jossa henkilökunnan ruoka ei ollut potilasruuan kanssa samassa - alkuun. Sittemmin kyllä, kun tuli liikelaitoket ja siitä eteenpäin kaikki söivät samaa.
Ei, se todella ole hyvää.
Viime sairaalareissulla söin jotain ihan ihme limaa ja outoja ruokia. Nyt olen viisaampi. Kestän ne vehnäturvotukset ja vatsaoireet joita esim. tavallisesta makaroonista nykyisellään saan. Perunaan en taivu, se kun on niin tuskaisaa. Lisäksi epäilen sen nostavan tulehdusarvoja :D Kiviäkin kiinnostaa tulehdusarvot.
Itseasiassa, mua kiinnostaa mitä ne on nyt. Aloeta on tullut juotua melkein pari viikkoa. Allu tunnetusti laskee tulehduksia kehossa. Prekäynnillähän ne oli vähän koholla. Epäilen vahvasti sitä perunaa, sillä söin edellisenä päivänä pottua ja olo oli ihan hirvittävä! Nyt en aio tehdä samaa virhettä, joten mielenkiintoista nähdä lopputulos ;)
Yritän ehkä myös jatkaa tätä kirjoitusinnostusta sieltä sairaalasta, mutta miten se sitten onnistuu kännykällä, jää nähtäväksi. Ja saako niistä mitään selkoa. Tiedossa on kuitenkin aika kovia lääkkeitä.
Osan teksteistä olen ajastanut, joten missään vaiheessa tämä ei hiljene.
Eight things that annoy you.
Tästä ei pitäisi olla pulaa. Mähän olen helppo ärsyyntymään ja nirppailemaan asioista, mutta pyrin pitämään ne useimmiten omana tietonani. Tai pyrin aiemmin.
Tässähän niit nyt sitten tulee.
8. Ihmisten välinpitämättömyys toisia ihmisiä kohtaan.
Miten vaikeaa se voi oikeasti olla ajatella muitakin kuin omia asioitaan ja omia tarpeitaan. Luonnollistahan se on, että jokainen ajattelee "vain" omaa itseään, mutta välistä se ottaa pannuun ja paljon. Useimmiten näiden ihmisten suusta kuulee sen "mä en niiiiiin ymmärrä, enkä halua". Siis wtf. Miksi? Mitä? Silti näitä ihmisiä varten pitäisi aina olla hyppäämässä ja varsinkin auttamassa.
7. Välinpitämättömyys luontoa kohtaan.
Kyllä niillä jokaisen ihmisen kulutustottumuksilla ja valinnoilla vaan on väliä, vaikka miten luulisi olevansa vain yksi ja pieni ihminen. Joskus se yksikin muovipaketti luonnossa on liikaa. Ilman luontoa ihminen on täysin turha. Onhan se tosin muutenkin. Kyllähän sen varmasti jokainen tunnustaa, että vihreiden asioiden katseleminen tekee iloiseksi. Eikö se riitä että ihan vähän tekisi sen luonnon hyväksi. Vaikka lähiluontonsa, jos ei muuten.
6. Pissikset ja tyhjäpäät.
En väitä olevani muita ihmisiä ylempänä, mutta pissisten ryhmä saa minut hyvin nopeasti ärsytyksen kynnykselle. Teini-pissikset saavat aika paljon anteeksi, mutta ryhmä 25-vuotiaita pissiksiä ei.
5. Valittaminen.
Erityisesti, jos se on mielestäni turhaa valittamista, eikä valittaja kuuntele puhetta tai suostu katsomaan asiaa toisesta näkökulmasta.
4. Besserwisserit ja pätemisen tarve.
Kuulun tähän ryhmään varmasti monien mielestä useinkin.
3. Sukat!
2. Minä itse.
Ärsytän välillä itse itseäni. Erityisesti tunteisiin liittyvissä asioissa.
Silloin ärsyynnyn helposti siihen, etten osaa luopua vanhoista ja toimimattomista toiminta- ja ajatusmalleista.
1. Muruset lakanoissa ja huonosti olevat pussilakanat.
Kissataloudessa muruset sängyssä ovat enemmän sääntö kuin poikkeus, mutta silti ne ärsyttävät suuresti.
Huonosti olevat pussilakanat täytyy nousta korjaamaan, oli kello mitä tahansa ja ihan sama miten paljon väsytti.
Kyllä, ärsyynnyn turhasta ja helposti.
Kts. kohta 3.
Tässähän niit nyt sitten tulee.
8. Ihmisten välinpitämättömyys toisia ihmisiä kohtaan.
Miten vaikeaa se voi oikeasti olla ajatella muitakin kuin omia asioitaan ja omia tarpeitaan. Luonnollistahan se on, että jokainen ajattelee "vain" omaa itseään, mutta välistä se ottaa pannuun ja paljon. Useimmiten näiden ihmisten suusta kuulee sen "mä en niiiiiin ymmärrä, enkä halua". Siis wtf. Miksi? Mitä? Silti näitä ihmisiä varten pitäisi aina olla hyppäämässä ja varsinkin auttamassa.
7. Välinpitämättömyys luontoa kohtaan.
Kyllä niillä jokaisen ihmisen kulutustottumuksilla ja valinnoilla vaan on väliä, vaikka miten luulisi olevansa vain yksi ja pieni ihminen. Joskus se yksikin muovipaketti luonnossa on liikaa. Ilman luontoa ihminen on täysin turha. Onhan se tosin muutenkin. Kyllähän sen varmasti jokainen tunnustaa, että vihreiden asioiden katseleminen tekee iloiseksi. Eikö se riitä että ihan vähän tekisi sen luonnon hyväksi. Vaikka lähiluontonsa, jos ei muuten.
6. Pissikset ja tyhjäpäät.
En väitä olevani muita ihmisiä ylempänä, mutta pissisten ryhmä saa minut hyvin nopeasti ärsytyksen kynnykselle. Teini-pissikset saavat aika paljon anteeksi, mutta ryhmä 25-vuotiaita pissiksiä ei.
5. Valittaminen.
Erityisesti, jos se on mielestäni turhaa valittamista, eikä valittaja kuuntele puhetta tai suostu katsomaan asiaa toisesta näkökulmasta.
4. Besserwisserit ja pätemisen tarve.
Kuulun tähän ryhmään varmasti monien mielestä useinkin.
3. Sukat!
2. Minä itse.
Ärsytän välillä itse itseäni. Erityisesti tunteisiin liittyvissä asioissa.
Silloin ärsyynnyn helposti siihen, etten osaa luopua vanhoista ja toimimattomista toiminta- ja ajatusmalleista.
1. Muruset lakanoissa ja huonosti olevat pussilakanat.
Kissataloudessa muruset sängyssä ovat enemmän sääntö kuin poikkeus, mutta silti ne ärsyttävät suuresti.
Huonosti olevat pussilakanat täytyy nousta korjaamaan, oli kello mitä tahansa ja ihan sama miten paljon väsytti.
Kyllä, ärsyynnyn turhasta ja helposti.
Kts. kohta 3.
maanantai 5. marraskuuta 2012
High(est) Fashion.
Mähän olen ihan muodin aallonharjalla taas. Talvitakki kymmenen vuoden takaa on kuuminta hottia ja sitä mitä kaikki vetää niskaansa. Samoin kuin ne ysärivaatteet, joita pidettiin silloin. Ysärinä.
Mä olen ehdottomasti sellainen tuulipukujen puolestapuhuja. Eli pro-tuulipuku. Siksi musta ei tule mitään fashionistaa tai päiväNasuja kuvaavaa tyyppiä. En usko, että yhtään ketään jaksaa kiinnostaa mun verkkariasut ja niiden rajoittuneisuus. Vuoropäivinä kuva pinkeistä verkkareista ja mustista. Pinkit, pinkit, mustat, mustat, harmaat, pinkit, you get the point.
Ei, en ole mikään farkkuja vihaava tai niistä kieltäytyvä tyylitajuton. On mulla farkkuja. Tuolla vaatehuoneessa. En vain pysty pitämään niitä. Sairaslomani syy, selkä, on niin oikukas, että toisen jalan pintatunto on herkistynyt. Verkkareissakin vain sellaiset, jotka eivät paina vyötäröllä tai selässä, kelpaavat. Farkut toisivat kivaa vaihtelua, mutta kun ei niin ei.
Äiti vihaa mun verkkareita. Se oli yhdet verkkarit polttamassa, koska ne oli sen mielestä niin kamalat. Semmoiset mustat, roikkuvat ja lepattavat kangaskasat. Kun ostin uudet, tein niistä kesäksi shortsimalliset remonttihousut. Onhan ne nyt ihan hirveät, mutta miten parhaat päällä! Kesällä. Remonteissa. Joita on kokoajan. Kauheasti. Jokapaikka täynnä remontteja.
Onhan se vähän ehkä töröä, että alaosat rajoittuvat verkkareiden erilaisiin muodostelmiin. Kaikki vähääkään kivemmat paidat jää pitämättä, koska verkkarit. Kesällä oli legginssit, joka oli melkein sama asia. Ei ne vaan sovi kaiken kanssa.
Eikä varsinkaan, jos saa ne jotenkin mysteerisesti täyteen reikiä! Kuten sain. Maksoin niistä vielä kohtuupaljon kasaksi trikookangasta ja sitten ne on yhtäkkiä täynnä reikiä! Epäilen kissojani ja yksiä syntymäpäiväjuhliani, jossa vaatteet lojuivat hetken nurmikolla. Se ei liity tähän.
Jos tässä maassa jotenkin tarkenisi, tekisin itselleni intialaislähtöisen vaatetuksen. Pukeutuisin lakanaan ja niiden variaatioihin. Muttakun ei tarkene, on pakko käyttää verkkareita.
Täydellinen kehäpäätelmä! Ja näinollen siis oikeutus verkkareille.
My point being on, että älkää tuomitko verkkareita kaupunkikuvassa. Toi talvitakki tulee niin olemaan epic ja lame fail tän muun vaaterevohkan kanssa mitä mulla on käytössä.
Go, tuulihousut, go!
Muoti ei kyllä ehkä ole se mun comfort zone. En ymmärrä tai käsitä uusimpia tuulahduksia ja kun ehkä vähän ymmärrän niitä, ne on jo menneet. Ei sillä, että ymmärtämättömyys olisi sama asia kuin niiden ylenkatsominen. Muoti on kiinnostava ja vaatteet myös, mutta kun tänä päivänä aloittaa keskustelun muodista, ei se keskustelu koskaan ole ihan tästä maailmasta.
Hyvänä esimerkkinä tilanne, jossa olin ystävättäreni kanssa H&M:llä hänen etsiessään sieltä sukkahousuja. Koska hän on tosi chic, boutique ja in to fashion, kysyin häneltä tästä peplum-jutusta. Se rytty niiden hameissa tai topeissa vyötärön korkeudelta. Se ihmeellisen näköinen kankaanpala, joka lepattaa siinä ja näyttää naurettavalta. Hän valisti sen peittävän vatsaa ja tekevän ihmisestä hoikannäköisen. En niin päässyt sisälle siihen. Suurin osa niistä peplum-rytty-rytkyistä on naurettavan näköisiä! Blogistaniassa olen nähnyt kaksi hyvän näköistä ryttyvaatetta. Kaksi! Ja niitä on ollut kai vuoden verran kaupoissa. Mitä lyhyempi se rytty on, sitä typerämmän näköinen se vaatekin on. Siitä tulee helposti hämmentynyt olo. Ensimmäinen mielikuva oli ensimmäisissä peplumeissa, että onko se vaate mennyt rutulleen vessakäynnin yhteydessä. Paita jäänyt hameen/housujen reunan alle huonosti tai toisinpäin. Se on jotenkin... luonnoton.
Ei sillä, että ne tuulipuvun housut olisivat luonnolliset.
Kyllä, seuraan muotiblogeja.
Ne on ihan viihdyttäviä. :D
Mä olen ehdottomasti sellainen tuulipukujen puolestapuhuja. Eli pro-tuulipuku. Siksi musta ei tule mitään fashionistaa tai päiväNasuja kuvaavaa tyyppiä. En usko, että yhtään ketään jaksaa kiinnostaa mun verkkariasut ja niiden rajoittuneisuus. Vuoropäivinä kuva pinkeistä verkkareista ja mustista. Pinkit, pinkit, mustat, mustat, harmaat, pinkit, you get the point.
Ei, en ole mikään farkkuja vihaava tai niistä kieltäytyvä tyylitajuton. On mulla farkkuja. Tuolla vaatehuoneessa. En vain pysty pitämään niitä. Sairaslomani syy, selkä, on niin oikukas, että toisen jalan pintatunto on herkistynyt. Verkkareissakin vain sellaiset, jotka eivät paina vyötäröllä tai selässä, kelpaavat. Farkut toisivat kivaa vaihtelua, mutta kun ei niin ei.
Äiti vihaa mun verkkareita. Se oli yhdet verkkarit polttamassa, koska ne oli sen mielestä niin kamalat. Semmoiset mustat, roikkuvat ja lepattavat kangaskasat. Kun ostin uudet, tein niistä kesäksi shortsimalliset remonttihousut. Onhan ne nyt ihan hirveät, mutta miten parhaat päällä! Kesällä. Remonteissa. Joita on kokoajan. Kauheasti. Jokapaikka täynnä remontteja.
Onhan se vähän ehkä töröä, että alaosat rajoittuvat verkkareiden erilaisiin muodostelmiin. Kaikki vähääkään kivemmat paidat jää pitämättä, koska verkkarit. Kesällä oli legginssit, joka oli melkein sama asia. Ei ne vaan sovi kaiken kanssa.
Eikä varsinkaan, jos saa ne jotenkin mysteerisesti täyteen reikiä! Kuten sain. Maksoin niistä vielä kohtuupaljon kasaksi trikookangasta ja sitten ne on yhtäkkiä täynnä reikiä! Epäilen kissojani ja yksiä syntymäpäiväjuhliani, jossa vaatteet lojuivat hetken nurmikolla. Se ei liity tähän.
Jos tässä maassa jotenkin tarkenisi, tekisin itselleni intialaislähtöisen vaatetuksen. Pukeutuisin lakanaan ja niiden variaatioihin. Muttakun ei tarkene, on pakko käyttää verkkareita.
Täydellinen kehäpäätelmä! Ja näinollen siis oikeutus verkkareille.
My point being on, että älkää tuomitko verkkareita kaupunkikuvassa. Toi talvitakki tulee niin olemaan epic ja lame fail tän muun vaaterevohkan kanssa mitä mulla on käytössä.
Go, tuulihousut, go!
Muoti ei kyllä ehkä ole se mun comfort zone. En ymmärrä tai käsitä uusimpia tuulahduksia ja kun ehkä vähän ymmärrän niitä, ne on jo menneet. Ei sillä, että ymmärtämättömyys olisi sama asia kuin niiden ylenkatsominen. Muoti on kiinnostava ja vaatteet myös, mutta kun tänä päivänä aloittaa keskustelun muodista, ei se keskustelu koskaan ole ihan tästä maailmasta.
Hyvänä esimerkkinä tilanne, jossa olin ystävättäreni kanssa H&M:llä hänen etsiessään sieltä sukkahousuja. Koska hän on tosi chic, boutique ja in to fashion, kysyin häneltä tästä peplum-jutusta. Se rytty niiden hameissa tai topeissa vyötärön korkeudelta. Se ihmeellisen näköinen kankaanpala, joka lepattaa siinä ja näyttää naurettavalta. Hän valisti sen peittävän vatsaa ja tekevän ihmisestä hoikannäköisen. En niin päässyt sisälle siihen. Suurin osa niistä peplum-rytty-rytkyistä on naurettavan näköisiä! Blogistaniassa olen nähnyt kaksi hyvän näköistä ryttyvaatetta. Kaksi! Ja niitä on ollut kai vuoden verran kaupoissa. Mitä lyhyempi se rytty on, sitä typerämmän näköinen se vaatekin on. Siitä tulee helposti hämmentynyt olo. Ensimmäinen mielikuva oli ensimmäisissä peplumeissa, että onko se vaate mennyt rutulleen vessakäynnin yhteydessä. Paita jäänyt hameen/housujen reunan alle huonosti tai toisinpäin. Se on jotenkin... luonnoton.
Ei sillä, että ne tuulipuvun housut olisivat luonnolliset.
Kyllä, seuraan muotiblogeja.
Ne on ihan viihdyttäviä. :D
Madonna.
Mainitsin Madonnan aiemmassa musiikkipostauksessa.
Madonna on se juttu. The Thing. Mun Madonna. Kyllä, olen fani, enkä häpeile myöntää sitä.
En ihan tarkkaan muista koska Madonnan täysi fanitus alkoi. Lapsena sitä kuuli radiosta ja tunnistin biisit Madonnaksi. Tykkäsin jo silloin. Ala-asteella meillä ei "saanut" fanittaa kuin Take Thattia ja Prodigyä. Mä vähän fiilistelin Madonnaa aina itsekseni ja muka salaa nauhottelin biisejä itselleni. Like a Prayer oli "kiellettyjen biisien" listalla, joten sitä levyä ei saanut ostaa. Eikä kuunnella. Ainakaan kovinkaan julkisesti. Siksi en uskaltanut kuunnella Madonnaa, vaikka biisit vetosivat minuun kyllä aika kovastikin.
Vuonna yhdeksänkymmentä jotain tuli legendaarisessa Rififiissä (juontajina Mikko Alatalo ja Anna Hanski!) Madonnan Bad Girl - video ja olin myyty. Samalla nauhalla oli pitkään Deeper and Deeperinkin musiikkivideo, mutta jostain muualta nauhoitettuna. Bad Girl on Erotica-levyllä, joka ilmestyi 1992. Veikkaisin siis, että koska Vogueta yritettiin tanssia koulun ulkopuolella, niin että jostain sieltä -91/-92 ajankohdasta se lähti liikkeelle. Sillä tavalla tietoisesti. Joidenkin huhujen mukaan tanssin lapsena jo Madonnan biisien tahdissa hyvin innoissani.
Something to Remember viimeisteli työn ja silloin fanitin ihan avoimesti jo. Muistan kun levy ilmestyi ja se oli vain ihan pakko saada. Asuin pienellä paikkakunnalla ja kun sain vähän rahaa kasaan, pakotin äitini viemään minut lähimpään paikkaan, mistä sen levyn saisi ostaa. Toki tuolloin aika pian hankin myös loput ja puuttuvat levyt itselleni.
Madonnahan ei ole musiikillisesti erikoinen tai laulajataidoiltaan sykähdyttävä, mutta joku maaginen voima minut siinä pitää kiinni.
Kun Madonna tuli suomeen ensimmäisen kerran vuonna 2009, itkin kaksi päivää tiedon varmistumisen jälkeen. Pelkäsin, odotin ja toivoin sitä niin paljon. Kehoni reagoi itkulla kaikkeen siihen, mitä merkitystä tuolla tiedolla minulle oli. Toisen keikan kohdalla olin enemmän jännittynyt lipunmyynnistä ja sen onnistumisesta kuin siitä tiedosta, että näkisin Madonnan - taas. Toki siinä hetkessä kun liput oli varmistettu ja maksettu ja näppylöissä, en voinut lakata huutamasta ja iloitsemasta. Soitin sisarelleni, jonka kuurompi korva meni huutamisestani lukkoon. Sorit sille.
Madonna on paljon tunteita herättävä artisti. Toiset rakastavat ja toiset inhoavat. En itsekään allekirjoita kaiken Madonnan tuotoksen olevan ihanaa ja parasta ja kultaista, ei. Siellä on muutama aivan kamala biisi ja tyyli. Music-original nyt näin alkajaisiksi. Se video on ihan hirveä ja originaali versio myös. Jälkeenpäin siitä tehdyt sovitukset ovat huomattavasti paljon parempia. Confessions-kiertueen Music Inferno on ihanan nerokas! Sitten on myös niitä levyjä, jotka kolahtavat myöhemmin. Näin minulle kävi American Life levyn suhteen. En tykännyt siitä yhtään sen ilmestymisen aikaan, mutta kolme vuotta myöhemmin se oli rock ja kova sana.
En kuitenkaan ole niin HC-fanityttö, että stalkkaisin hotellilla yötä päivää tai matkustaisin ihan hirveitä määriä keikkojen perässä. Toki, suomeen tullessa se on pakko nähdä, ehkä vähän myös jos olisi Ruotsissa ilman Suomea. Riippuen toki elämäntilanteesta ja yksityiskohdista. Se ei ole pois suljetua, niin vain ei ole tapahtunut tähän mennessä.
Suomen molemmat keikat olen nähnyt siltä lavan lähimmältä alueelta.
Kiitos ystäväni, jonka kanssa ollaan samankaltaisia Madge-faneja.
Vuoden 2009 keikkaa hieman himmensi se, että meidän teatterin esitys alkoi klo 18 ja päättyi sen verran myöhään, että missasin 20min keikan alusta. Kyllä, se jäi sitten kalvamaan. Se mitä näin, oli mahtavaa ja sydän meinasi pysähtyä ja itkin ja huusin ja tanssin itseni tainnoksiin, mutta se alku.
Tämän vuoden 2012 keikan näin alusta asti. Sain jopa ostettua fanitavaraa, mitä en normaalisti tee. Erilaiset, mutta ihanat keikat. Jälkimmäinen jopa ehkä hieman yleisöystävällisempi. Keikka sai kovaa kritiikkiä, kun ei siellä soinutkaan ne kasarihitit ja Madonna näytti pakaraa. Nyyh ja kyynel. Myöhässäkin oli. Tai oli ja "oli". Oikeasti ei ollut yhtään, sillä keikkaa ei voinut aloittaa auringon paistaessa taivaalla. Kaikki valoshowt ja elementit olisi menettäneet merkityksen ja sitten olisi itketty sitä. Järjestäjä oli vielä todella tyhmästi ilmoittanut Madonnan aloittavan ennen yhdeksää! Pöljät. Syy kuitenkin pistettiin tähden harteille ja LiveNation pääsi kuin koira veräjästä.
Siitäkin huolimatta, keikka oli aivan mahtava.
<3
Madonnan musiikki on myös sitä, että sieltä löytyy jokaiseen tilanteeseen sopiva biisi. Ainakin itse löydän sieltä juuri sen sellaisen kappaleen mitä tarvitsen. Lohtua, tukea ja ymmärrystä. Jopa niistä uusimmista biiseistä löytyy se syvällisempi puoli ja sisältö. Olen tehnyt sen löydän jopa paljon parjatun Girl Gone Wildin ja 4minutesin kohdalla. Itselleni. Musiikissa se mielestäni riittää. Se, että se on itselleen sitä mitä tarvitsee, sitä mikä miellyttää. Voisin luetella pitkän liudan Madonnan kappaleita, joista olen itse saanut sen pienen palasen helpotusta arjen synkkyyteen. Minulle musiikki on myös tunteiden ilmaisun väline ja kanava. Ollut aina, enkä usko sen muuttuvan mihinkään. Enkä haluakaan sen muuttuvan!
Koneistona Madonna on suuri. Se miten paljon organisaatiossa on ihmisiä pyörittämässä toimivaa koneistoa on varmasti normaalille pulliaiselle käsittämätöntä. I got a lawyer and a manager, An agent and a chef, Three nannies, an assistant, And a driver and a jet, A trainer and a butler, And a bodyguard or five, A gardener and a stylist, Do you think I'm satisfied? (san: American Life, 2003)
Se, mitä haluan vielä sanoa Madonnaan liittyen on se HC-fanituksen puoli. Oikeastaan se pätee mihin tahansa artistiin tai bändiin. En ole sen kaltainen, että innostuisin fanituksen kohteideni yksityisyyden rajoilla heilumisesta. Näistä hotellien edustalla roikkumisista tai bongausyrityksistä. Siinä mielessä suomessa on helppoa, kun meiltä se SuperTähtien kulttuuri puuttuu. Näyttelijät, muusikot ja esittävän taiteen edustajat voivat rauhassa kulkea ihmisten seassa. Sen soisi tapahtuvan myös maailmanluokan tähdille. Ilahduin Madonnan keikan jälkeen siitä uutisesta, että hän oli päässyt lapsineen linnanmäelle, ilman että koko roska oli varattu vain heidän perheelleen. Sillä jokainen heistä on ihan tavallinen ihminen siinä missä mekin. Toki, heillä on erityisiä lahjoja ja kykyjä ja he osaavat jakaa niitä meidän kanssa. Ei se tarkoita sitä, että meillä olisi oikeus mennä häiritsemään heidän perhe- tai mitään muutakaan yksityistä aikaa. Heillä on oikeus yksityisyyteen ja siitä nauttimiseen. Miten haluavat.
Madonna on se juttu. The Thing. Mun Madonna. Kyllä, olen fani, enkä häpeile myöntää sitä.
En ihan tarkkaan muista koska Madonnan täysi fanitus alkoi. Lapsena sitä kuuli radiosta ja tunnistin biisit Madonnaksi. Tykkäsin jo silloin. Ala-asteella meillä ei "saanut" fanittaa kuin Take Thattia ja Prodigyä. Mä vähän fiilistelin Madonnaa aina itsekseni ja muka salaa nauhottelin biisejä itselleni. Like a Prayer oli "kiellettyjen biisien" listalla, joten sitä levyä ei saanut ostaa. Eikä kuunnella. Ainakaan kovinkaan julkisesti. Siksi en uskaltanut kuunnella Madonnaa, vaikka biisit vetosivat minuun kyllä aika kovastikin.
Vuonna yhdeksänkymmentä jotain tuli legendaarisessa Rififiissä (juontajina Mikko Alatalo ja Anna Hanski!) Madonnan Bad Girl - video ja olin myyty. Samalla nauhalla oli pitkään Deeper and Deeperinkin musiikkivideo, mutta jostain muualta nauhoitettuna. Bad Girl on Erotica-levyllä, joka ilmestyi 1992. Veikkaisin siis, että koska Vogueta yritettiin tanssia koulun ulkopuolella, niin että jostain sieltä -91/-92 ajankohdasta se lähti liikkeelle. Sillä tavalla tietoisesti. Joidenkin huhujen mukaan tanssin lapsena jo Madonnan biisien tahdissa hyvin innoissani.
 |
| 12.8.2012 @ Olympiastadion |
Something to Remember viimeisteli työn ja silloin fanitin ihan avoimesti jo. Muistan kun levy ilmestyi ja se oli vain ihan pakko saada. Asuin pienellä paikkakunnalla ja kun sain vähän rahaa kasaan, pakotin äitini viemään minut lähimpään paikkaan, mistä sen levyn saisi ostaa. Toki tuolloin aika pian hankin myös loput ja puuttuvat levyt itselleni.
Madonnahan ei ole musiikillisesti erikoinen tai laulajataidoiltaan sykähdyttävä, mutta joku maaginen voima minut siinä pitää kiinni.
Kun Madonna tuli suomeen ensimmäisen kerran vuonna 2009, itkin kaksi päivää tiedon varmistumisen jälkeen. Pelkäsin, odotin ja toivoin sitä niin paljon. Kehoni reagoi itkulla kaikkeen siihen, mitä merkitystä tuolla tiedolla minulle oli. Toisen keikan kohdalla olin enemmän jännittynyt lipunmyynnistä ja sen onnistumisesta kuin siitä tiedosta, että näkisin Madonnan - taas. Toki siinä hetkessä kun liput oli varmistettu ja maksettu ja näppylöissä, en voinut lakata huutamasta ja iloitsemasta. Soitin sisarelleni, jonka kuurompi korva meni huutamisestani lukkoon. Sorit sille.
Madonna on paljon tunteita herättävä artisti. Toiset rakastavat ja toiset inhoavat. En itsekään allekirjoita kaiken Madonnan tuotoksen olevan ihanaa ja parasta ja kultaista, ei. Siellä on muutama aivan kamala biisi ja tyyli. Music-original nyt näin alkajaisiksi. Se video on ihan hirveä ja originaali versio myös. Jälkeenpäin siitä tehdyt sovitukset ovat huomattavasti paljon parempia. Confessions-kiertueen Music Inferno on ihanan nerokas! Sitten on myös niitä levyjä, jotka kolahtavat myöhemmin. Näin minulle kävi American Life levyn suhteen. En tykännyt siitä yhtään sen ilmestymisen aikaan, mutta kolme vuotta myöhemmin se oli rock ja kova sana.
En kuitenkaan ole niin HC-fanityttö, että stalkkaisin hotellilla yötä päivää tai matkustaisin ihan hirveitä määriä keikkojen perässä. Toki, suomeen tullessa se on pakko nähdä, ehkä vähän myös jos olisi Ruotsissa ilman Suomea. Riippuen toki elämäntilanteesta ja yksityiskohdista. Se ei ole pois suljetua, niin vain ei ole tapahtunut tähän mennessä.
 |
| 12.8.2012 @ Olympiastadion |
Suomen molemmat keikat olen nähnyt siltä lavan lähimmältä alueelta.
Kiitos ystäväni, jonka kanssa ollaan samankaltaisia Madge-faneja.
Vuoden 2009 keikkaa hieman himmensi se, että meidän teatterin esitys alkoi klo 18 ja päättyi sen verran myöhään, että missasin 20min keikan alusta. Kyllä, se jäi sitten kalvamaan. Se mitä näin, oli mahtavaa ja sydän meinasi pysähtyä ja itkin ja huusin ja tanssin itseni tainnoksiin, mutta se alku.
Tämän vuoden 2012 keikan näin alusta asti. Sain jopa ostettua fanitavaraa, mitä en normaalisti tee. Erilaiset, mutta ihanat keikat. Jälkimmäinen jopa ehkä hieman yleisöystävällisempi. Keikka sai kovaa kritiikkiä, kun ei siellä soinutkaan ne kasarihitit ja Madonna näytti pakaraa. Nyyh ja kyynel. Myöhässäkin oli. Tai oli ja "oli". Oikeasti ei ollut yhtään, sillä keikkaa ei voinut aloittaa auringon paistaessa taivaalla. Kaikki valoshowt ja elementit olisi menettäneet merkityksen ja sitten olisi itketty sitä. Järjestäjä oli vielä todella tyhmästi ilmoittanut Madonnan aloittavan ennen yhdeksää! Pöljät. Syy kuitenkin pistettiin tähden harteille ja LiveNation pääsi kuin koira veräjästä.
Siitäkin huolimatta, keikka oli aivan mahtava.
<3
Madonnan musiikki on myös sitä, että sieltä löytyy jokaiseen tilanteeseen sopiva biisi. Ainakin itse löydän sieltä juuri sen sellaisen kappaleen mitä tarvitsen. Lohtua, tukea ja ymmärrystä. Jopa niistä uusimmista biiseistä löytyy se syvällisempi puoli ja sisältö. Olen tehnyt sen löydän jopa paljon parjatun Girl Gone Wildin ja 4minutesin kohdalla. Itselleni. Musiikissa se mielestäni riittää. Se, että se on itselleen sitä mitä tarvitsee, sitä mikä miellyttää. Voisin luetella pitkän liudan Madonnan kappaleita, joista olen itse saanut sen pienen palasen helpotusta arjen synkkyyteen. Minulle musiikki on myös tunteiden ilmaisun väline ja kanava. Ollut aina, enkä usko sen muuttuvan mihinkään. Enkä haluakaan sen muuttuvan!
Koneistona Madonna on suuri. Se miten paljon organisaatiossa on ihmisiä pyörittämässä toimivaa koneistoa on varmasti normaalille pulliaiselle käsittämätöntä. I got a lawyer and a manager, An agent and a chef, Three nannies, an assistant, And a driver and a jet, A trainer and a butler, And a bodyguard or five, A gardener and a stylist, Do you think I'm satisfied? (san: American Life, 2003)
 |
| 12.8.2012 @ Olympiastadion |
Se, mitä haluan vielä sanoa Madonnaan liittyen on se HC-fanituksen puoli. Oikeastaan se pätee mihin tahansa artistiin tai bändiin. En ole sen kaltainen, että innostuisin fanituksen kohteideni yksityisyyden rajoilla heilumisesta. Näistä hotellien edustalla roikkumisista tai bongausyrityksistä. Siinä mielessä suomessa on helppoa, kun meiltä se SuperTähtien kulttuuri puuttuu. Näyttelijät, muusikot ja esittävän taiteen edustajat voivat rauhassa kulkea ihmisten seassa. Sen soisi tapahtuvan myös maailmanluokan tähdille. Ilahduin Madonnan keikan jälkeen siitä uutisesta, että hän oli päässyt lapsineen linnanmäelle, ilman että koko roska oli varattu vain heidän perheelleen. Sillä jokainen heistä on ihan tavallinen ihminen siinä missä mekin. Toki, heillä on erityisiä lahjoja ja kykyjä ja he osaavat jakaa niitä meidän kanssa. Ei se tarkoita sitä, että meillä olisi oikeus mennä häiritsemään heidän perhe- tai mitään muutakaan yksityistä aikaa. Heillä on oikeus yksityisyyteen ja siitä nauttimiseen. Miten haluavat.
sunnuntai 4. marraskuuta 2012
Experimental kitchen.
En syö punaista lihaa ja tehobroileristakin alan olemaan jo irti. Kalaa syön satunnaisesti ja kananmuniakin tosi vähän. En ole mikään ravintoekspertti, mutta luulisin nykyisellään perusasioiden olevan jotenkin tiedossa. Proteiinit ja hiilarit ja rasvaa ja sokeria. Kaikkia sopivasti ja tasapainossa, mitään lisäämättä ja mitään pois jättämättä.
En osaa laittaa ruokaa suoraan resepteistä. En katso kelloja, enkä ihan aina lämpöasteitakaan. Olin koulussa meidän kotitalousopettajan painajainen. Terkkuja vaan.
Ehkä tästä syystä en koskaan oppinut keittämään perunoita. Olisko jotain tukiryhmää? Hei, olen Kiba, enkä osaa keittää perunoita.
Nyt tein kuitenkin tuommoista kasvissysteemiä. Testaan sen valmiiksi. Eräs ystäväni on tulossa syömään luokseni vielä ennen vuodenvaihdetta ja ruuan pitää olla gluteenitonta.
Raaka-aineina kukkakaalia, sipulia, kesäkurpitsaa ja tomaattimurskaa. Valkosipulia myös, systerin duunikaverin pihasta.
En osaa laittaa ruokaa suoraan resepteistä. En katso kelloja, enkä ihan aina lämpöasteitakaan. Olin koulussa meidän kotitalousopettajan painajainen. Terkkuja vaan.
Ehkä tästä syystä en koskaan oppinut keittämään perunoita. Olisko jotain tukiryhmää? Hei, olen Kiba, enkä osaa keittää perunoita.
Nyt tein kuitenkin tuommoista kasvissysteemiä. Testaan sen valmiiksi. Eräs ystäväni on tulossa syömään luokseni vielä ennen vuodenvaihdetta ja ruuan pitää olla gluteenitonta.
Raaka-aineina kukkakaalia, sipulia, kesäkurpitsaa ja tomaattimurskaa. Valkosipulia myös, systerin duunikaverin pihasta.
Ainekset esillä.
Oho, porkkanat meinas jäädä.
Tuotokset odottamassa uunin lämpiämistä.
Ensin piti tehdä vain yksi astiallinen, mutta tuo valkoinen vuoka oli vähän liian pieni.
Punaisessa on tomaattimurskan sijasta vähän sitruunapestoa ja kasvislientä.
Kasvishyystö
Ainekset:
1 keskikokoinen sipuli
1 kesäkurpitsa
1 kukkakaali
1 purkki tomaattimurskaa, valkosipulilla maustettua.
4 pientä luomuvalkosipulin kynttä.
2 porkkanaa.
Sitruuna- tai tavallista pestoa
n. 1/4 osa kasviliemikuutio (käytin luomua)
2dl kiehautettua vettä
Suolaa, pippuria ja basilikaa mausteiksi.
Uuuni 200-225 astetta alkuun.
Ainesten kevyt sekoitus n. 15min jälkeen ja tämän jälkeen tarkistus sen mukaan miten porkkanat kypsyvät.
Pilkotaan ainekset sopiviksi paloiksi ja asetellaan vuokaan haluamaansa järjestykseen. Suolaa ja pippuria hyppyselliset matkaan. Laitoin vielä vähän basilikaakin, kun sitä oli. Tomaattimurskaa päälle. Toiseen kippoon meni sekaan kaksi teelusikallista pestoa ja kasvisliemi, jonka tein erillisessä kipossa valmiiksi.
En todella siis osaa sanoa miten kauan nuo olivat uunissa. Ehkä puolesta tunnista eteenpäin. Ruoka on valmista, kun porkkanat ovat pehmeitä. Itse suosin al denteä ja silloin ei kesäkurpitsakaan tule liian vetiseksi.
Jos haluaa, voi sipulin kuullottaa etukäteen. Silloin sipulista ei tule niin vetinen ja keittomaisen oloinen. Itse taas tykkään siitä, että sipuli on muhinut nesteessä pehmeäksi ja antanut makuaan ruokaan.
Tämän ruuan voi tarjoilla myös lisukkeena. Pääruuaksi teen sen kanssa todennäköisesti riisiä tai salaattia. Veikkaan vahvasti kuitenkin riisiä, sillä riisi ja tomaattikastike ovat oiva yhdistelmä.
(kuvat otettu kännykällä, ei tod. mikään paras kuvausväline...)
lauantai 3. marraskuuta 2012
Music defines my life
Musiikki on aina ollut iso osa mua. Oma osansa tässä varmaan on vanhemmilla ja sillä miten meillä kuunneltiin musiikkia lapsuudessa.
Meidän äidillä oli aika tavalla LP-levyjä kultaisella 80-luvulla. Sen lanko omisti levykaupan ja sillä oli varmasti oma osansa asiassa. Meillä oli lastenlevyjä ja jossain kohtaa mä osasin käyttääkin sitä levysoitinta. Enimmäkseen lastenlaulut kuitenkin kuunneltiin kasetilta, legendaariselta c-kaseltilta. Se stereosysteemi on muuten edelleen meidän äidillä. Toimivana.
Putte Possun Huviretki on mun ensimmäinen muistikuva LP-levystä.
Sitä meillä tanssittiin. Antaumuksella. Lastenlauluista.
Äidin levystöstä löytyikin sitten Leevi and the Leavingsiä, Queeniä, Whamia ja joitain, mitä ei enää voi muistaa. Nuokin muistan lähinnä levynkansien perusteella. Leevien Suuteleminen Kielletty oli rajua matskua vaahtosammuttimen kokoiselle ipanalle.
Iskän luona soikin sitten Juice, Eppu Normaali, Dingo ja muut kotimaiset kasarihitit.
Dingo onkin lapsuudesta sellainen asia, johon en osaa oikein suhtautua. Sillä oli niin iso osa mun vanhempien elämä, että tavallaan inhoan sitä. Se on todella henkilökohtaista ja jotkut biisit saavat edelleen ärsyyntymään. Ala-asteella kavereista oli "mageeta", kun iskä esitteli jotain Dingo memorabiliaa ja niitä nimmaripaitoja jotka nykyisellään on mun vaatekaapissa. Että ollakko otettu siitä, että iskä on ollut osana sitä koneistoa vai ei. Onko se nyt niin hienoa, että näin Dingon keikkoja vaahtosammuttimen kokoisena ja 90-luvun comebackin keikallepääsyt päätyi johonkin backstagelle ja lopulta siihen, että katson Dingon jäsenten perseitä ja sivuprofiileja. Eniten muistan siitä Pave Maijasen, koska se oli siellä takareunan lähellä ja vittuilevan Pate Mustajärven. Tosi kliffaa. Olisin kuitenkin halunnut nähdä ne keikat yleisöstä. Sen kaljaa kittaavien musiikoiden ryhmän sijasta.
Toisaalta, tossa viimeisimmässä nimmaripaidassa on Dingon lisäksi Sepi Kumpulaisen nimmari. Se on aika legendaarista.
Mutta se musiikki.
Niin. Edelleenhän tuo Leevin ja Juicen musikin soitanta käy omassakin kodissa.
Samoin kuin sieltä 90-luvulta alkanut Kaija Koon "fanitus".
Madonnaan hurahdin lapsena. Alkuun vähän salaa. Sittemmin kyllä enemmän ja enemmän. Madonna oli jotain rohkeaa ja kadehdittavaa. Toki Erotica-albumia ja Sex-kirjaa piti kritisoida ääneen, mutta itsekseen sitä halusi vain saada sen levyn näppeihinsä. Luulen, että teen Madonnasta ihan oman postauksen. Sen verran iso asia se on.
Kuuntelen aika paljon musiikkia fiilispohjalta. Räminää ja rytinää huonolla tuulella ja poppista kevyemmällä ololla. Kesään kuuluu ehdottomasti kepeämpi lyyrinen musiikki ja syksyyn rock ja räminäkitarat. Talvella kuunnellaan Kaija Koota ja Dir en Greytä. Ehkä vähän jotain romanttista, jotta kestetään se pimeys. Keväällä ja kesällä on sitten "ihan sama" mikä soi. Kuhan soi.
Japanilaiseen musiikkiin törmäsin jossain 2000-luvun alussa. Aluksi se oli pelkkä Gackt ja Dir en Grey, sittemmin siihen on lisäytynyt liuta artisteja - nykyisellään suurin osa niistä bändeistä on tosin jo hajonnut.
Oikeastaan se, mikä tähän musiikkiaiheeseen minut ajoi, on eräs japsibändi.
La'cryma Christi oli pyöriessään minulle The Band. Siis se, jonka biisit vei jalat alta ja videot pyöri youtubesta aivan jatkuvasti. Lopulta latasin niitä videoita itsellenikin, kun ei aina jaksanut avata nettiä samalla. Sitäpaitsi, koneella sai paremmat resoluutiot videoihin kuin youtubessa.
Christi kuitenkin hajosi 2007. Olin aivan maani myynyt. En ehtinyt näkemään bändiä livenä ja hajoaminen oikeasti koski sisimpääni. Sittemmin hylkäsin kaiken, kun en kestänyt enää sitä uuden musiikin kaipuuta. Fiilistelin silloin tällöin heidän levyjään ja joka kerta se oli yhtä nautinnollista. Endorfiinimyrskyjä suorastaan.
Hylkäsin kaiken japsimusiikin vuonna 2009 sattuneista syistä ja nyt olen hiljaksiin palaillut sen pariin. Ensin Dir en Greyn keikka vuosi sitten ja nyt Gacktin uutta musiikkia. Christejä yritin, mutta en voinut. Kunnes. Törmäsin googlella leikkiessäni Takan ja Hiron ( ex-La'crymalainen laulaja ja kitaristi) bändiin Libraian. Ensin kuuntelin varovasti youtubessa, mutta sitten löysin sieltä sen vanhan soundin ja kaikkein tärkeimmän; Takan äänen! Takan ääni saa minut täysin sulaksi vahaksi. Myös se, että Libraianin soundi on christimäistä on olennainen asia. Takan ääni on mulle sellainen lohtuasia myös. Jos menee huonosti, niin näitä kuuntelemalla usko elämään palaa hiljaksiin.
Libraian - Poker Face Joker.
Jälkimmäinen, Hold on my Heart taas tuo esiin sen uudemman puolen. Siinä on myös englanninkielinen osuus suuremmassa roolissa, mikä on hieman hauskaa. Japanialaisten englanninääntämys on niin toisenlaista, että pakko sille on hymyillä. Biisi on itsessäänkin myös todella kaunis.
Meidän äidillä oli aika tavalla LP-levyjä kultaisella 80-luvulla. Sen lanko omisti levykaupan ja sillä oli varmasti oma osansa asiassa. Meillä oli lastenlevyjä ja jossain kohtaa mä osasin käyttääkin sitä levysoitinta. Enimmäkseen lastenlaulut kuitenkin kuunneltiin kasetilta, legendaariselta c-kaseltilta. Se stereosysteemi on muuten edelleen meidän äidillä. Toimivana.
Putte Possun Huviretki on mun ensimmäinen muistikuva LP-levystä.
Äidin levystöstä löytyikin sitten Leevi and the Leavingsiä, Queeniä, Whamia ja joitain, mitä ei enää voi muistaa. Nuokin muistan lähinnä levynkansien perusteella. Leevien Suuteleminen Kielletty oli rajua matskua vaahtosammuttimen kokoiselle ipanalle.
Iskän luona soikin sitten Juice, Eppu Normaali, Dingo ja muut kotimaiset kasarihitit.
Dingo onkin lapsuudesta sellainen asia, johon en osaa oikein suhtautua. Sillä oli niin iso osa mun vanhempien elämä, että tavallaan inhoan sitä. Se on todella henkilökohtaista ja jotkut biisit saavat edelleen ärsyyntymään. Ala-asteella kavereista oli "mageeta", kun iskä esitteli jotain Dingo memorabiliaa ja niitä nimmaripaitoja jotka nykyisellään on mun vaatekaapissa. Että ollakko otettu siitä, että iskä on ollut osana sitä koneistoa vai ei. Onko se nyt niin hienoa, että näin Dingon keikkoja vaahtosammuttimen kokoisena ja 90-luvun comebackin keikallepääsyt päätyi johonkin backstagelle ja lopulta siihen, että katson Dingon jäsenten perseitä ja sivuprofiileja. Eniten muistan siitä Pave Maijasen, koska se oli siellä takareunan lähellä ja vittuilevan Pate Mustajärven. Tosi kliffaa. Olisin kuitenkin halunnut nähdä ne keikat yleisöstä. Sen kaljaa kittaavien musiikoiden ryhmän sijasta.
Toisaalta, tossa viimeisimmässä nimmaripaidassa on Dingon lisäksi Sepi Kumpulaisen nimmari. Se on aika legendaarista.
Mutta se musiikki.
Niin. Edelleenhän tuo Leevin ja Juicen musikin soitanta käy omassakin kodissa.
Samoin kuin sieltä 90-luvulta alkanut Kaija Koon "fanitus".
Madonnaan hurahdin lapsena. Alkuun vähän salaa. Sittemmin kyllä enemmän ja enemmän. Madonna oli jotain rohkeaa ja kadehdittavaa. Toki Erotica-albumia ja Sex-kirjaa piti kritisoida ääneen, mutta itsekseen sitä halusi vain saada sen levyn näppeihinsä. Luulen, että teen Madonnasta ihan oman postauksen. Sen verran iso asia se on.
Kuuntelen aika paljon musiikkia fiilispohjalta. Räminää ja rytinää huonolla tuulella ja poppista kevyemmällä ololla. Kesään kuuluu ehdottomasti kepeämpi lyyrinen musiikki ja syksyyn rock ja räminäkitarat. Talvella kuunnellaan Kaija Koota ja Dir en Greytä. Ehkä vähän jotain romanttista, jotta kestetään se pimeys. Keväällä ja kesällä on sitten "ihan sama" mikä soi. Kuhan soi.
Japanilaiseen musiikkiin törmäsin jossain 2000-luvun alussa. Aluksi se oli pelkkä Gackt ja Dir en Grey, sittemmin siihen on lisäytynyt liuta artisteja - nykyisellään suurin osa niistä bändeistä on tosin jo hajonnut.
Oikeastaan se, mikä tähän musiikkiaiheeseen minut ajoi, on eräs japsibändi.
La'cryma Christi oli pyöriessään minulle The Band. Siis se, jonka biisit vei jalat alta ja videot pyöri youtubesta aivan jatkuvasti. Lopulta latasin niitä videoita itsellenikin, kun ei aina jaksanut avata nettiä samalla. Sitäpaitsi, koneella sai paremmat resoluutiot videoihin kuin youtubessa.
Christi kuitenkin hajosi 2007. Olin aivan maani myynyt. En ehtinyt näkemään bändiä livenä ja hajoaminen oikeasti koski sisimpääni. Sittemmin hylkäsin kaiken, kun en kestänyt enää sitä uuden musiikin kaipuuta. Fiilistelin silloin tällöin heidän levyjään ja joka kerta se oli yhtä nautinnollista. Endorfiinimyrskyjä suorastaan.
Hylkäsin kaiken japsimusiikin vuonna 2009 sattuneista syistä ja nyt olen hiljaksiin palaillut sen pariin. Ensin Dir en Greyn keikka vuosi sitten ja nyt Gacktin uutta musiikkia. Christejä yritin, mutta en voinut. Kunnes. Törmäsin googlella leikkiessäni Takan ja Hiron ( ex-La'crymalainen laulaja ja kitaristi) bändiin Libraian. Ensin kuuntelin varovasti youtubessa, mutta sitten löysin sieltä sen vanhan soundin ja kaikkein tärkeimmän; Takan äänen! Takan ääni saa minut täysin sulaksi vahaksi. Myös se, että Libraianin soundi on christimäistä on olennainen asia. Takan ääni on mulle sellainen lohtuasia myös. Jos menee huonosti, niin näitä kuuntelemalla usko elämään palaa hiljaksiin.
Libraian - Poker Face Joker.
Tuo biisi on hyvinkin christimäinen.
Jälkimmäinen, Hold on my Heart taas tuo esiin sen uudemman puolen. Siinä on myös englanninkielinen osuus suuremmassa roolissa, mikä on hieman hauskaa. Japanialaisten englanninääntämys on niin toisenlaista, että pakko sille on hymyillä. Biisi on itsessäänkin myös todella kaunis.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)