Ruma, mikä se on?

Olen viime aikoina ajautunut tilanteisiin missä puhutaan kauniista ihmisistä ja kauneudesta. Useimmiten ne kuvat ja julkisuuden henkilöt joita on esitelty kauniina ja luotu jotain ihanteita omaan kauneuteen ovat olleet vain ulkoisesti muovisen näköisiä. Kerrokset meikkiä, tyhjiä katseita, tekohymyjä, käsiteltyjä kuvia lehtiin ja kuvia joista kauneutta on vaikea nähdä. Jotain superstaroja, joiden kohdalla on hyvin vaikea nähdä sitä mitä toiset pitävät kauniina.

Minulle kauneus ei ole fyysistä. Minulle se on kokonaisuus miltä ihminen näyttää. Rumuus ei ole sitä että on erilaisen näköinen, vaan sen näkee silmistä. Jos silmien takana ei ole aitoutta, on rumuus nostamassa päätään.

Kauneus on ihmisen sisin. Se, mitä ei voi peitellä, eikä kätkeä. Se ei ole huulipunan sävy, eikä ripsipidennykset. Vaikka nykypäivänä se tuntuu olevan kauneuden ja sen ihannoinin lähtökohta. On tuotetteita millä "kaunistautua" ja tehdä ulkoiselle kuorelle vaikka mitä toimenpiteitä, mutta jos sisin on musta, on ihan sama mitä pakkeleita kukin vetää kasvoilleen. Negatiivisuus tekee ihmisestä ruman. Se painaa hartioita kyyryyn ja tekee ryhdittömäksi.

Tällä hetkellä sosiaalisessa mediassa pyörii meikittömyyskampanjoita. Se on ristiriitaista siinä, että oletetaan kaikkien ihmisten käyttävän meikkejä. Meikkaaminen ja ehostaminen aloitetaan nykyisin jo nuorempana ja se on iso osa nuorisomaailmaa. Onhan se toki ollut aina, mutta tämän hetken valossa se tuntuu korostuvan.

Myönnän avoimesti etten näe kauneutta Kim (tai mitä ne on) Kardashianissa. Näen tyhjän kuoren jonka sisin on hukassa. Eikä tämä koske vain naisia. Samalla lailla miesihanteista voi löytää kuoria ja tyhjiä kasvoja. Se on surullista.

Einon Leinon sanoin:

Laki ollos itsellesi
Mieti mik' on sulle hyvä,
tuumi mik' on sulle paha,
ruma sulle, kaunis sulle:
ole maailma omasi.

Yltä, alta, kaikkialta, 

enin taistosi elämän.

Iske itsesi kipunat.

Who do you seem to be?

Postatessani viimeksi luulin olevani väsynyt. En tiennyt että voin tulla väsyneemmäksi ja tilanne voi muuttua niinkin radikaalisti mitä muuttui. Kävin aika pohjalla voimien ja selviytymisen kanssa. Mitä sitä kieltämään. Silti sain potkittua itseäni eteenpäin, pidettyä puoleni ja kerättyä tarvitsemani voimat päästäkseni eteenpäin.

Kesä on mennyt hurjalla vauhdilla. Kesäkuu vain suhahti ohitse. Ensin oli Sodankylän elokuvajuhlat, sitten Helsinki Pride ja siinäpä se kuu sitten olikin. Sodankylässä kävin lataamassa itseäni yöttämässä yössä ja Helsinki Pridella kävin vetämässä kropan piippuun. Prideilla olin myös vastuullisessa tehtävässä, mikä vaikutti siihen että piippuun vedettiin ihan niin huolella kuin ikinä vaan voi. Ilman lauantaista mahdollisuutta yöpyä keskustassa olisin jäänyt kotimatkalla johonkin ojaan.

Sodankylässä oli ihanaa. Latasin itseäni pohjoisessa ihan huolella. Oltiin ystävän kanssa elokuvafestareiden alusta asti. Menomatkasta meinasi muotoutua jännitysnäytelmä, mutta saatiin kuitenkin ihan kohtuullinen matka aikaan. Paitsi että ikinä ei kannata mennä duetto plus-paikalle yöjunaan. Ei. Nukuttiin pari tuntia torkkuen ja matkan viimeiselle etapille saatiin autokyyti.

Festarit menivät nopeasti. Elokuviin valittiin tänä vuonna semmoinen kevyt ote ja pyrittiin katsomaan alkuun leffoja joiden kanssa ei vajota liian syvälle syvyyksiin. Aika hyvin onnistuttiin. Katsottiin kyllä vakavampaakin elokuvaa ja keskustelua herättävää elokuvaa. Kokonaisuutena hyvin onnistuneet festarit.

Kotimatka oli elämys. Yöjunalla makuuvaunussa kotiin oli kyllä hyvä ratkaisu. Selkä pääsi lepäämään ja sai nukuttuakin vähän paremmin. Saavuin kotiin ja olin täydessä valmiudessa Helsinki Priden tuomiin haasteisiin.

Pridet olivat mahtavat. Alkuviikossa oli paljon epäselvyyksiä ja outoja sattumia, mutta siitä se sitten otti ja lähti menemään omaa raidettaan. Lauantain kulkue ja puistojuhla olivat ihan tajuttomat! 25 tuhatta ihmistä paikalla! Huhhuh!

Pride on mulle tärkeä tapahtuma. Tänä vuonna osallistuminen työryhmään toi mukanaan omat haasteensa, mutta oli totaalisesti sen arvoista. Kehittämistä tietysti omassa toiminnassa oli, samoin kuin ylipäätään siinä mun osa-alueessa, mutta se tekee asiasta mielenkiintoisen.

Priden jälkeen oli pakko levätä. Levätä ja olla vain. Kävin asioita lävitse mitä elämässä on menossa ja pyörittelin arkea. Pyörähdin Vaasassa moikkaamassa isääni ja viettämässä aikaa ystävän perheen luona. Isän tapaaminen oli hyvä veto. Sisarelle selvisi että hänellä on myös todella aikuinen sisko olemassa ja sain puhuttua muutamista asioista isän kanssa. Teki ihan hyvää.

Nyt olen ottanut suunnan, jota kohti mennään. En osaa vielä vastata blogin otsikkokysymykseen, mutta tiedän olevani menossa siihen suuntaan missä vastauksia on helpompi antaa.
Toivoa on, vahvasti.

Hit me in the face with your ignorance.

En mä ole tyyppi, joka kirjoittaisi päivittäin. Edes viikoittain. En ainakaan silloin kun voimavarat kuluvat muuhun. Tai loistavat poissaolollaan.

Joulukuun päivityksen jälkeen olen käynyt lävitse yhteiskunnan rattaita. On tapahtunut asioita, joita haluaisin nostaa esille, mutten ole varma haluanko tehdä sen tunnistettavasti. Syynä sille on asioiden tuoma leima ja niiden olemassa oleva maine. Haluanko asettaa itseni altiiksi tuon maineen tuomalle leimalle vai rohkenenko kertoa ääneen kaikki ne kohtaamani vääryydet? Epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä viranomaisilta. Näihin kuukausiin on mahtunut ihan liikaa asioita, jotka ovat menneet päin seinää. Ei ihme ettei voimat riitä, kuten moni on sanonut kuultuaan kaikesta.

On silti hyvääkin. Olen saanut pidettyä itseni edes jotenkin pinnan yläpuolella osallistumalla vapaaehtoistoimiin. Se, että on täysin jotain muuta ajateltavaa ja suunniteltavaa on ollut tämän kevään kelluntapoiju. Ehkä väärin, mutta tuon parissa ei ainakaan hetkellisesti ole ajatellut oman arjen asioita.

Missä ollaan nyt?
Siinä, että voimat ovat lopussa. Kesä tulee ja minä olen tällä hetkellä aivan puhki. En jaksa taistella omien oikeuksieni eteen, en jaksa suunnitella kesälle mitään, en jaksa. Ei ole enää mistä ammentaa. Mindfulness-mielessä tämä on potentiaali tila, kun elää vain tässä hetkessä. Mutta tarkoitus ei ehkä ole olla näin tässä hetkessä. Muita hetkiä ei ole. Enkä ole hyväksyvässä tilassa tämän hetkeni kanssa. En pysty hyväksymään sitä, että tässä maassa viranomaiset pystyvät tekemään lähes mitä tahansa ja pistämään sen yksittäisten kansalaistensa niskaan. Se, että viranomainen töppää ja hukkaa tärkeitä asiakirjoja ei mielestäni voi olla sen ongelma, jota nuo asiakirjat koskevat. Tai että viranomainen voi viivytellä useamman kuukauden asioiden käsittelyä ja tämän jälkeen vain levitellä käsiään.
Ehkä tämän kaiken tarkoitus oli osoittaa, että aina voi mennä huonomminkin. Tiesin sen kyllä jo ennestään, kiitos vaan!

Se, että voimat on viety on tietenkin pysäyttänyt kaiken muun. Ei ole voimaa kuntoutukseen, ei ole voimaa itsestä huolehtimiseen, eikä ole voimaa olla kiinnostunut mistään. Mistä sitä voimaa saa?

En voi pysähtyä. En käy myöskään ylikierroksilla. En voi antaa itselleni mahdollisuutta jäädä paikoilleen tai en liiku enää ikinä. Hoidan siis arjen väkisin. Tai hoidan arkeen muuta kuin aikaa itselleni. En tarvitse aikaa itselleni. En voi ottaa sitä vastaan, sillä silloin loppuu se vähäinenkin voima. Saan hieman voimaa muista ihmisistä. Läheisistä, ei tuntemattomista. Saan voimaa lasten naurusta ja leikistä. Saan voimaa siitä, että voin vain kuunnella muita. Saan voimaa koirapuistossa katsellessani koirien leikkejä. Saan voimaa sen verran, että jaksan taas soittaa yhden viranomaispuhelun tai lähettää sähköpostin. Voimaa siihen, että teen muutakin kuin tuijotan eteeni.

Sitten psykiatri sanoo etten näytä masentuneelta. Ihan kuin märkä rätti kasvoille. Juuri nyt ei pahemmin voisi sanoa. Kun teen kaikkeni että se kulissi pysyy kasassa, enkä romahda. Romahtaessani en saa hoidettua asioitani tai tuotua ilmi tärkeitä asioita. Suutun niin etten saa sanottua mitään. Tuijotan käsiäni, jotka tärisevät pöydän alla. Mitä tuo ihminen tarkoittaa tuolla lauseella. Yritän jatkaa kysymyksiin vastailua, vaikka raivo kihisee sisällä. Tekisi mieli todeta ettei idiootitkaan näytä idiooteilta, mutta ovat silti sitä.

Ehkä jotenkin sain vielä oltua suhteellisen toimiva, kunnes kävin kuntoutuksessa. Tulin kotiin täysin tyhjänä. Useat ihmiset kertoivat saavansa sieltä jotain ja itse olin aivan turta, tyhjä ja turhautunut. Tosin, en osannut itsekään sanoa mitä haluan jaksolta. Olin silti avoimin mielin (ainakin osittain) ja halusin saada sieltä jotain kotiinvietäväksi. Sen sijaan tulin kotiin väsyneempänä ja lannistuneempana. Olen yrittänyt tämän jälkeen pohtia miten näin kävi. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Miten oma suhtautuminen vaikutti asioihin.
Ainakin niin, että kestänyt valittavia ihmisiä yhtään. Enkä voi sanoa vertaistuen tekevän mulle muuta kuin haittaa. Ryhmäkeskustelut ovat ehkä pahimpia mitä on, vaikka yritän aina olla avoimena. Antaa mahdollisuuden sille, että vertaistuki olisi jotenkin hyödyllistä. Ehkä joku toisentyyppinen vertaistuki olisikin, kuin se että vain istutaan ja kuunnellaan kun kukin valittaa vuorollaan.

Kuntoutusta on vielä jäljellä. Harmittaa vain tuon jakson valuminen hukkaan.

Mitä tänään, mitä huomenna?
En tiedä.