perjantai 6. joulukuuta 2013

Nipistäkää minua, onko tämä edes todellista.

Vähän päälle vuosi sitten olin aika maissa tulehtuneen haavan ja siitä seuranneiden asioiden vuoksi.
Tänä vuona on ollut kaikkea muuta.
Sitten tulee ystävä, joka vetää kehiin semmoisen pommin ettei murheita tajua hetkeen ajatellakaan. Viime vuonna se oli matka Pyhälle. Tänä vuonna se on fanitapaaminen Cheekin kanssa!

Sama ystävä voitti meille Pyhän reissun ja nyt tämän Nova Clubin risteilyn, jossa esiintyy Cheek ja Piste Piste. Miten näin käy?! Miten tämä on mahdollista?

Ei sillä väliä, lopputulos on selvä. Ensi viikolla minä, T, E ja S päästään paiskaamaan kättä Cheekin kanssa ja vaihtamaan ehkä muutama sananen. Ei tälle löydy sanoja. En ehkä usko tätä ennenkuin se tapahtuu ja on todellista.

Pyhä-Tytöt Liekeissä - kiertue valloittaa Tallinnan.

"Tytöt, tytöt, 
tytöt, tytöt, 
tytöt tahtoo pitää hauskaa"

torstai 5. joulukuuta 2013

Happenings, happenings, happenings.

Mitä seuraavaksi?
Tässä hetkessä on oltava asioita, jotta on tavoitteita. Tavoite on selvitä seuraavaan tapahtumaan edes jossain kuosissa. Haastaa itseään päivittäin, ettei jää vain paikalleen. Jotenkin on yritettävä pysyä elämänsyrjässä kiinni ja senpä takia tulevaisuudessa on seuraavanlaisia kalenterimerkintöjä.

Ensi viikolla Hobitti - Smaugin autioittaman maan ensi-ilta ja Pyhä-tyttöjen yhteinen pikkujoulureissu (kyllä, siihen liittyy myös Cheek). Joulun ja vuodenvaihteen haluaisin viettää vain jossain poissa. Ehkä tähän on olemassa pienet mahdollisuudet, mutta katsotaan nyt. Ensi vuosi alkaa kuitenkin aivan uskomattomissa merkeissä. 1.1.2014 tulee Briteissä Sherlock Holmesin kolmannen kauden ensimmäinen jakso! Se, miten tätä seurataan on vielä vähän auki, mutta jotenkinhan se on nähtävä!

Tammikuussa on kyllä muutakin hienoa tiedossa. Finnkinon NT Live esittää uusintanäytöksen Frankensteinista! Kyllä, siitä Frankensteinista, joka vei jalat ja tajun. Sitä odotan kyllä innokkaanakin.

Helmikuussa on Pyhä-tytöt Liekeissä kiertuetta. Cheekin keikkaa pukkaa ja me olemme niin siellä.

Maaliskuussa 30 Seconds to Marsin keikka Helsingissä ♥.

Siinähän sitä jo sitten onkin suunnitelmia ja joitain tarttumapintoja ja asioita joita kohti pyrkiä.

Vaikeinta elämässä.

On olemassa asioita
niin kipeitä ja vaikeita
ettei niistä puhumalla selviä.
- Egotrippi: Matkustaja -

Kuukausi sitten alkoi operaatio Syötä Kissaa.
Yksi kissoistani oli laihtunut lyhyessä ajassa todella paljon. Suoraan sanoen kuihtunut silmissä olemattomaksi kasaksi luuta ja nahkaa. Ystäväni alkoi syöttää hänelle erinäisiä ruokia monta kertaa päivässä. Lopulta kissaa ruokittiin puolentunnin välein ruuilla, joiden pitäisi saada paino nousemaan. Paino ei kuitenkaan kääntynyt noususuuntaan millään.

Vein kissan ensimmäiseen eläinlääkäriin, joka epäili vahvasti kilpirauhasen liikatoimintaa. Oireisto oli kuin oppikirjasta. Tulokset tulevat muutamassa päivässä ja sitten soitellaan tarkemmin. Tack o' hej.
Puhelu tuli, mutta epäselväksi jäi johtuiko tulos näytteen sameudesta. Soittelemisiin siis. Soittoa ei kuulunut ja stressasin yhden yön hullun lailla asiaa. Seuraavana aamuna sain eläinlääkärin kiinni, eikä sameus vaikuttanut mitenkään. Kissa pitäisi viedä parempiin tutkimuksiin.

Olin shokissa ja sekaisin. Mihin sen kissan veisin? Millä ja mitä ja miten?!
Matkustin kissojen sijoituskotiin yöksi ja toimittaisin sieltäkäsin kissan lääkäriin.

Viime viikon maanantain aamun ensimmäinen tunti tuntui vuorokauden mittaiselta. Lopulta sain meille ajan ja uskoin asioiden järjestyvän.
Kissan kanssa lääkärireissu sujui nopeasti. Palasimme sijoituskotiin odottamaan tuloksia. Tunnit olivat pitkiä ja vähän väliä minut valtasi kauhu siitä, ettei mitään olisi tehtävissä. Kauhu salpasi hengityksen ja sai sydämen hyppäämään yhden lyönnin yli. Kyllä, se olisi kauheinta mitä voisi olla.

Lopulta tulokset selvisivät. Eikä niissä ollut mitään mikä olisi antanut vastauksen kissan kunnon heikkenemiselle. Ei maksassa, ei munuaisissa, eikä muissa veriarvoissa. Mikään ei selittänyt mitään. Katsoin kissaani, sitä miten hän ei päässyt hyppäämään sohvalle, miten hän oli kirjaimellisesti luuta ja nahkaa ja heilui jopa maatessaan paikallaan. Tunsin miten maailman hajosi ympärilläni kun kuulin kysyväni paljonko sen lopullisen päätöksen tekeminen maksaisi. Aika nopeasti palasin tajuihini. Se maksaisi 200e. Kaksisataa euroa! No, ei menty sinne.

Itkettyäni pahimman hetken nostin itseäni niskasta sen verran, että soitin kunnalliselle eläinlääkärille ja hinta oli 70e vähemmän kaikkine kustannuksineen.
Saimme ajan seuraavalle päivälle.

Pakkasin kissan mukaani ja toin hänet hetkeksi vielä kotiin. Viimeinen ateria oli herkkua. Viimeinen yö sujui yhdessä ja valvoin suurimman osan. Seuraavana aamuna minulla oli ensin oma lääkäri ja iltapäivästä se vaikeampi reissu.

Viimeinen tunti oli ehkä pahin. Pidin kissaa sylissä silitellen ja käyden suruprosessia lävitse. Tuskaa ei voi kuvailla sanoin. Itkin koko ajan, vaikka tuntuukin nyt etten tiedä miten pysyin edes tajuissani. Pyörrytti, mutta ei kai ihme, kun ei saanut kunnolla edes henkeä.

Eläinlääkärissä sain olla loppuun asti. Olin paikalla kun hän nukahti ja tunsin miten sydän sammui.

Suru on ollut käsittelyssä nyt viikon. Tietyllä tavalla voisin puhua kliseitä ja sitä miten mikään ei ikinä korvaa tuon kissan paikkaa, mutten lähde sille linjalle. Suuri sydän on sammunut ja on vain opeteltava päästämään irti. Luopumisen tuska on sanomattoman voimakasta, enkä pysty katsomaan kissan kuvaa itkemättä.
Hän oli kissoistani se Ykkönen. Se kissa, joka toi toiset tullessaan. Se, joka nukkui yöt tyynyn vieressä. Se, jolle läheisyys ei ollut syliä, vaan toisenlainen kosketus. Se, joka tuli paikalle kun maailma oli romahtamaisillaan ja tuijotti silmiin ja kurisi. Se, joka halusi ulos, muttei uskaltanut liikkua siellä metriäkään. Se, joka vihasi muita ihmisiä ja soi todella harvan koskevan itseensä. Kertoi katseellaan mitä mieltä oli ihmisistä, eikä sitä tarvinnut kenenkään epäillä. Hän oli ehdoton Sydänten Kuningatar.

Kymmenen vuotta olimme yhdessä.

Nyt on jäljellä järjetön ikävä ja suuri suru.

♥ Nuku hyvin Rakkaimpain ♥

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

In your head?

Älä ikinä sano että huonommin ei enää voisi mennä, aivan taatusti voi. Jos tarpeeksi manaa, meneekin. Nyt olisi juuri sellaisen sarjakuvastripin paikka missä valmiiksi jo ollaan aika pohjalla ja sitten tapahtuu jotain ja meneekin huonommin.

Tällä hetkellä ei oikein kiinnosta mikään. Yritän silti, mutta mielenkiintoa ei ole. Katse on kyllä eteenpäin, mutta siellä on aika pimeän oloista juuri nyt.

Mietin pitkään kirjoitanko näistä asioista tänne, mutta tämä on tällä hetkellä isoin osa elämässäni. En aio revitellä elämääni netissä, mutten haluaisi pitää tätä ihan hiljaisenakaan. Edellisestä merkinnästä on kuitenkin jo kuukauden päivät. Puolustuksekseni sanon kuitenkin että kun mieli on hajallaan ja voimavarat vähäiset, eikä ajatus toimi, ei blogin päivittäminen ole ensimmäinen vaihtoehto. Eikä edes toinen.

Mielenterveysasiat ovat olleet asia mitä ajattelin alkuun olla kirjoittamatta tänne ollenkaan. Ehkä tämänkin tekstin voin poistaa jos koen sen olevan liikaa. Nämä asiat kuitenkin ovat isoin osa tätä päivää. Kun mielenterveys horjuu on edelleen niin voimakas ennakkoluulo siitä, että ne pitäisi piilottaa ja kätkeä. Olla hiljaa ja ehkä vähän hävetäkin. Yhteiskunnassa masentuneilla on leima laiskuudesta tai rohkeudesta, riippuu aivan keneltä kysyt. Se puoli joiden mielestä masentuneisuus on alakuloa ja laiskuutta ei todennäköisesti ole tietoista kokemusta masentuneesta ihmisestä. Näitä on tänä päivänä yllättävän paljon. Vaikka masentuneisuudesta puhutaan paljon, ei se siitäkään huolimatta ole vielä asia, jonka kanssa olisi helppoa olla vahva. Itsesyytökset ja laiskaksi leimaamisen pelko eivät auta masennuksen keskellä elävää. Vielä vähemmän auttaa se, että niin moni käyttää termiä "väärin". Lainausmerkit siksi, etten halua väheksyä väsyneisyttä ja alavireisyyttä tai uupumuksen tunteita ja osalla ne ovat osa masennusta. En silti jaksa uskoa kenenkään masentuneen parantuneen tai toipuneen viikonlopun yli lepäämällä ja ottamalla rennosti. Tai että hermoromahdus on jotain mistä selviää kun saa olla hetken (1-3 päivää) yksin. Oma työuupumukseni kesti kolme kuukautta ja siinä oli seassa masennusta, mitä ei silloin vain havaittu. Toki nämä asiat ovat yksilöllisiä ja reaktiot erilaisia, mutta masentuneen ihmisen toimintakyky on hieman eri tavalla rajoittunut kuin uupuneen.

Ymmärrän kyllä suhtautumisen mielenterveysongelmia kohtaan. Se ei ole samalla tavalla näkyvää tai ymmärrettävää mitä vaikka maksasairaus tai katkenneet luut. Mielenterveydessä paljon puhutaan myös asioista tunteiden kautta. Jolloin on helppo lähteä siihen harhakuvaan, että näihin voisi jotenkin vaikuttaa. Ei tunteisiin voi vaikuttaa, mutta siihen voi miten niihen reagoi. Siksi masennuksenkin vakavuutta on helppo vähätellä. Ota nyt masentunut itseäsi niskasta kiinni ja paranet. Piste.
Toisin kuin vaikka skitsofrenia tai psykoottisuus on helpommin käsiteltävissä ja sitä myöden jotenkin niitä on helpompi ymmärtää. Usein unohdetaan että masennus voi olla yhtälailla invalidisoiva kuin se skitsofreniakin, vaikka ilmenemismuoto onkin aivan toisenlainen.

Itseäni ainakin suututtaa masennuksen ja masentuneisuuden vähätteleminen. Ennakkoluulot ja harhakäsitteet masentuneesta ihmisestä ovat valitettavan voimakkaita. Olen törmännyt liian monta kertaa siihen etten vaikuta masentunteelta. Kyllä, masentunutkin voi osata nauraa vitseille tai jopa kertoa niitä itse. "ei susta kyllä ikinä uskois että sä olet masentunut" on lauseke, joka tuntuu pahemmalta mitä voisi kuvitella. Siinä missä sitä on tyytyväinen että suojakuoret pysyvät pystyssä ja pitävät huolen ettei se oma rikkonaisuus paista läpi, tulee pettymys ettei se ystävä ehkä sittenkään tunne minua niin hyvin.

Sain oman diagnoosini vuosi sitten. Diagnoosin, joka toi mukanaan helpotuksen pitkään vaivanneisiin asioihin. Sen tarjosi lopulta psykiatrian erikoislääkäri, jonka toimenkuva piti sisällään laajamittaiset tutkimukset ja testit. Toki "tavallinen" masennusdiagnoosi oli kirjoitettu jo aiemmin, mutta tämä toinen antoi vastauksen niin moneen muuhunkin asiaan. En siitä sen enempää halua sanoa, muuta kuin että se ei ole skitsofrenia, eikä bipolaari. Diagnoosi auttoi minua kuitenkin ymmärtämään itseäni ja asioita hieman paremmin. Asioita, valintojani ja reaktioita. Niiden tunnistamisen helpottuminen on kyllä vaikuttanut elämään hyvällä tavalla. Voisin siis sanoa diagnoosin tehneen sen, mihin terapia ei koskaan pystynyt.

Tokihan olen vuosien saatossa psykoterapiani käynyt. Kolme vuotta kuluttanut sohvaa ja tehnyt töitä asioiden kanssa. Havainnoinut, muovannut, kääntänyt, vääntänyt ja tärissyt. Oliko siitä hyötyä? Tavallaan, vaikka kaikki päättyikin aika kesken.

Miksi haluan tästä puhua?
Siksi, ettei aihe olisi niin tabu. Siksi, että jaksamisesta puhumista ei heti leimattaisi laiskuudeksi tai saamattomuudeksi. Jaksaminen on henkilökohtaista ja siihen voi saada tarvittaessa tukea, mutta missään nimessä niitä asioita ei pidä vähätellä. Toki nämä ovat asioita, joiden kohdalla useat ärsyyntyvät. Usein olen kokenut heidät henkilöiksi jotka eivät osaa tai uskalla puhua jaksamisesta. Ei ole häpeä olla jaksamatta, vaikka se yhteiskunnan paineiden alla siltä tuntuukin. Joskus oikein voimakkaasti ja siihen sekoitetaan syyllistämistä jaksamattomuudesta. Itse taakkasi kannat, joten siinähän nyt kärsit. Ymmärtämättömyys ja pelko. Ehkä suomalaisten historiassa on vielä niin vähän aikaa siitä, kun kaikki vähääkään poikkeavat leimattiin hulluiksi ja lyötiin milloin mihinkin lukkojen taakse. Tai kun vaihtoehtoja pärjäämiselle ei ollut ja väsymisestä ei puhuttu, kaikkihan sitä olivat väsyneitä.

Jossain kohtaa on puhuttu myös tämän ajan vaikuttavan masentuneisuuteen. Muttei silti nähdä sitä, että jossain toisessa ajassa masennusta ei olisi hoidettu mitenkään. En jaksa uskoa masentuneisuuden olleen yhtään vähempää, mutta tietoa sen oireistoista ja diagnosoinneista oli vähemmän.

Mielenterveys on tärkeä, yritä pitää siitä kiinni.