Postatessani viimeksi luulin olevani väsynyt. En tiennyt että voin tulla väsyneemmäksi ja tilanne voi muuttua niinkin radikaalisti mitä muuttui. Kävin aika pohjalla voimien ja selviytymisen kanssa. Mitä sitä kieltämään. Silti sain potkittua itseäni eteenpäin, pidettyä puoleni ja kerättyä tarvitsemani voimat päästäkseni eteenpäin.
Kesä on mennyt hurjalla vauhdilla. Kesäkuu vain suhahti ohitse. Ensin oli Sodankylän elokuvajuhlat, sitten Helsinki Pride ja siinäpä se kuu sitten olikin. Sodankylässä kävin lataamassa itseäni yöttämässä yössä ja Helsinki Pridella kävin vetämässä kropan piippuun. Prideilla olin myös vastuullisessa tehtävässä, mikä vaikutti siihen että piippuun vedettiin ihan niin huolella kuin ikinä vaan voi. Ilman lauantaista mahdollisuutta yöpyä keskustassa olisin jäänyt kotimatkalla johonkin ojaan.
Sodankylässä oli ihanaa. Latasin itseäni pohjoisessa ihan huolella. Oltiin ystävän kanssa elokuvafestareiden alusta asti. Menomatkasta meinasi muotoutua jännitysnäytelmä, mutta saatiin kuitenkin ihan kohtuullinen matka aikaan. Paitsi että ikinä ei kannata mennä duetto plus-paikalle yöjunaan. Ei. Nukuttiin pari tuntia torkkuen ja matkan viimeiselle etapille saatiin autokyyti.
Festarit menivät nopeasti. Elokuviin valittiin tänä vuonna semmoinen kevyt ote ja pyrittiin katsomaan alkuun leffoja joiden kanssa ei vajota liian syvälle syvyyksiin. Aika hyvin onnistuttiin. Katsottiin kyllä vakavampaakin elokuvaa ja keskustelua herättävää elokuvaa. Kokonaisuutena hyvin onnistuneet festarit.
Kotimatka oli elämys. Yöjunalla makuuvaunussa kotiin oli kyllä hyvä ratkaisu. Selkä pääsi lepäämään ja sai nukuttuakin vähän paremmin. Saavuin kotiin ja olin täydessä valmiudessa Helsinki Priden tuomiin haasteisiin.
Pridet olivat mahtavat. Alkuviikossa oli paljon epäselvyyksiä ja outoja sattumia, mutta siitä se sitten otti ja lähti menemään omaa raidettaan. Lauantain kulkue ja puistojuhla olivat ihan tajuttomat! 25 tuhatta ihmistä paikalla! Huhhuh!
Pride on mulle tärkeä tapahtuma. Tänä vuonna osallistuminen työryhmään toi mukanaan omat haasteensa, mutta oli totaalisesti sen arvoista. Kehittämistä tietysti omassa toiminnassa oli, samoin kuin ylipäätään siinä mun osa-alueessa, mutta se tekee asiasta mielenkiintoisen.
Priden jälkeen oli pakko levätä. Levätä ja olla vain. Kävin asioita lävitse mitä elämässä on menossa ja pyörittelin arkea. Pyörähdin Vaasassa moikkaamassa isääni ja viettämässä aikaa ystävän perheen luona. Isän tapaaminen oli hyvä veto. Sisarelle selvisi että hänellä on myös todella aikuinen sisko olemassa ja sain puhuttua muutamista asioista isän kanssa. Teki ihan hyvää.
Nyt olen ottanut suunnan, jota kohti mennään. En osaa vielä vastata blogin otsikkokysymykseen, mutta tiedän olevani menossa siihen suuntaan missä vastauksia on helpompi antaa.
Toivoa on, vahvasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti