Kaksituhattaviisitoista - done.

Täytän joka vuosi kyselyn edellisestä vuodesta. Kyselyn kysymyksissä ei pohdita kovin syvällisiä ja kysymykset ovat oivallisia vuodesta toiseen.
Tänä vuonna kysely ei kuitenkaan kertonut paljoakaan siitä mitä tapahtui.

Blogin otsikkokysymys on edelleen relevantti, en voi siis vielä sulkea tätä sivua pois. Etsintä jatkuu, vaikkakin vuonna 2015 saatoin löytää jotain tarkempaa suuntaa tälle kaikelle.

Vuonna 2015 päädyin tilanteeseen, jota en pitänyt mahdollisena. Tavallaan jossain alitajunnassa olen aina tiennyt sen olevan mahdollista, mutten ole halunnut uskoa siihen. Tilanteen absurdius ylitti useat mittakaavat. Toisaalta, koettuani 2009 täydellisen elämän romahtamisen ja epäusko siihen tilanteeseen oli vielä suurempi, oli minulla jo olemassa keinoja selvitä. Silloinen "torni"n romahtahdus oli suurempi ja syvempi. En silloin osannut sanoa mikä on todellista, mikä ei. Jouduin rakentamaan niin paljon elämääni uusiksi, joten tiesin miten se tehdään. Nyt "romahti" vain yksi sivurakennus, ei koko talo.
Mutta kyllähän se pysäyttää, kun alitajunta tarjoilee muistoja joiden luulit olleen vain unia ja epätosia asioita. Tokihan jostain 80-luvun lopulla tapahtuneista asioista ei voi olla muistikuvaa kovin tarkkana ja siinä varmasti on lapsen tapa katsoa maailmaa mukana. Silti ne muistot pakottivat tekemään asioita toisella tavalla. Punnitsemaan, valikoimaan ja kyseenalaistamaan omia arvojaan. Puhumattakaan ihmisistä.

Kevään tapahtumat ovat kuitenkin mennyttä. En ole katkera, enkä kostonhimoinen. Ehkä vähän surullinen tässä tapauksessa.

Heinäkuussa koin eräänlaisen valaistumisen. Tapasin ihmisiä, joiden kanssa keskustellessa asiat kirkastuivat ja minulle tarjoiltiin paljon hyviä asioita. Muutosta tuovia asioita, mutta myös hyviä asioita.

Ystävät ovat pitäneet minua pinnalla, mutta olen nyt myös tilanteessa jossa tunnen etten tarvitse enää niin selkeää kannattelua mitä ennen. Kannattelen itse itseäni. Kyllä, tarvitsen apua arjessa ja askareissa, mutten tarvitse muiden hyväksyntää voidakseni olla oma itseni. Tämä on ollut iso oivallus, jonka työstäminen on ollut kipeää ja haavoittavaa. Tiedän nyt, että se on ollut minussa koko ajan sisällä, se voima pitää itseään pystyssä, en vain ole osannut katsoa itseäni oikealla tavalla.

Tästä kaikesta seurasi myös se, etten ole ollut ahdistunut. On toki ollut ahdistuneisuuden hetkiä, mutten ole koko ajan ollut ahdistuksen ympäröimä. En ole tajunnut olleeni noin ahdistunut vuosikausia. Nyt, ilman ahdistusta ei voi kuin ihmetellä miten sitä on voinut solmia ystävyyssuhteita ja vielä ihan toimivia sellaisia. Ahdistuneisuuden puute on päivittäin todella nautinnollista. Toki siihen liittyy päivittäinen meditointi, tai mitä ikinä se rauhoittuminen onkaan. Meditointi on ehkä väärä sana, sillä käytännössä vain istun ja hengitän, kuuntelen, tunnustelen ja avaan aisteja.

Ahdistumattomuutta ylläpitää akupunktio. Säännöllisen epäsäännöllinen neulotus tekee kyllä paljon muutakin. Pelkään edelleen neuloja, mutta pelko ei hallitse minua. Pelkään ukkosta ja raketteja, mutta minä hallitsen pelkojani, eivät pelot minua.

Nyt, 2016 alkumetreillä on hyvin vaikea sanoa mitä tämä vuosi tuo tullessaan. Kerrankin tulevaisuus näyttää täysin tyhjältä. Se ei pelota, eikä aiheuta mitään. Se tulee vääjäämättä ja siitä pitää ottaa kaikki irti. Silti pitää elää tässä ja nyt, eikä ensi vuoden joulukuussa. Oikeastaan en edes toivo tältä vuodelta mitään, vaan haluan katsoa sen juuri semmoisena kuin se on. Siellä on ihan varmasti hyviä asioita ja vähemmän hyviä. Se on täynnä mahdollisuuksia siinä missä riskejäkin.

Jos vuoden loppuun mennessä osaan vastata siihen kysymykseen, mitä minä haluan, edes puolella sanalla, se riittää. Jos en, sekin on hyvä. Tiedän ainakin että minä riitän.