torstai 7. heinäkuuta 2016

Edistystä.

Pyörä pyörii ympyrää ja eteenpäin mennään.

Tänäkin vuonna on ollut Sodankylän elokuvajuhlat ja Helsinki Pride. Ensimmäisessä jälleen latauduin ja toisessa tein enemmän kuin ikinä, mutta eri tavalla. Ei vedetty kroppaa piippuun, mutta joudun kohtaamaan nyt itseäni isossa mittakaavassa. Mutta. Olen siihen valmis! Kyllä. Olen valmis käymään läpi tämänkin vaiheen, jotta huomenna olen viisaampi ja tasapainoisempi itseni kanssa.

Sodankylässä oli rajua! Meillä oli porukalla pyörätuoli mukana ja mustaa huumoria sen ohella. Kaikki meni oikein hyvin. Päästiin saunaan ja uimaankin.
Rakastan tuota paikkaa aika tavalla ja huomaan että odotukseni nousevat vuosi vuodelta.
Tänä vuonna löysin kuitenkin siellä pienen palan asioista, joiden kohtaamista olen jatkanut kotiuduttua. Olin hetken aikaa onnellinen tavalla, jota en ole koskaan osannut kuvitellakaan. Onnellinen siitä että olen elossa ja saan elää näiden ihmisten kanssa, joita minulla on ympärilläni. Olen päässyt ja päästänyt irti sellaisista asioista joita en enää tarvitse ja sen tajuaminen oli rajua.
Elokuvat tähän päälle! Huhhuh!
Morbus Sodismus. Aina.

Helsinki Prideilla olin tänä vuonna vielä vastuullisemmassa tehtävässä mitä edellisenä vuonna, mutta olin järjestänyt niin ettei minun tarvitse olla fyysisesti läsnä jokaisena päivänä niin montaa tuntia. Olin kuitenkin tavoitettavissa ja se riitti. Lisäksi se toimi omien voimien suhteen, sillä olenhan työelämässä ja aamupäivät töissä. Työn ja Pride-läsnäolon yhdistäminen isommalla määrällä olisi täyttä hulluutta näiden vähäisten voimavarojen kanssa.

Pride tarjosi kuitenkin parastaan. Avajaisista sunnuntain siivousrupeamaan asti silkkaa timanttia.

Mistä päästäänkin siihen, että nyt tiedän vähän siitä mitä haluan.
Haluan elää ilman pelkoja. Haluan voida luottaa itseeni ja omiin tunteisiini niin paljon, että osaan ilmaista ja elää niiden kanssa. Nyt nuo kataluudet luovat edelleen pelkotiloja ja aiheuttavat paniikkikohtauksia ihan turhaan, mikä taas on osa sitä että olen opetellut sulkemaan tunteeni itseni ulkopuolelle.

Olen miettinyt erityisesti Priden jälkeen sitä, miten tähän on tultu.
Jos olisin katkeruuteen taipuvainen syyttäisin useita ihmisiä ja "elämää" siitä missä olen.
Mutta se on turhaa. Faktat faktoina. Paskaa ei voi paketoida parempaan pakettiin, mutten aio kantaa niitä mukananikaan. Mennyt on mennyttä, mutta voin vaikuttaa vain nykyisyydessä. En murehdi ja vatvo menneisyyttä, enkä anna sen luoda varjoa tulevaisuudelle. Tietenkin on asioita, joiden vaikutus tulee näkymään varmaan koko ikäni, mutta tiedostan ne ja näin ollen pystyn tekemään niille paljonkin. Katkeruudelle en anna sijaa itsessäni.
Syyllisten etsiminen ja osoittelu ei auta mitään. Eikä ketään. Asiat on menneet kuten ovat, minun ei tarvitse toimia ketään kohtaan samoin. Minun pitää vain opetella olemaan itseäni kohtaan toisenlainen kuin se mitä muut ovat minua kohtaan olleet. Minä saan rakastaa ja minua saa rakastaa. Joillekin ehkä itsestäänselviä asioita, mutta valitettavan monelle ei.

Tästä syystäkään en ole tiennyt mitä haluan.
Nyt tiedän.
Haluan työpaikan missä olen onnellinen.
Sekä ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla.
Ei energiaimureita, ei negatiivisuutta.
Ei jatkuvaa muiden arvostelua ja haukkumista.
Positiivisuutta, luontoa ja muiden arvostamista muun sijaan.
Ehkä se tarkoittaa sitä että ihmisiä poistuu ympäriltäni, mutta samalla tulee uusia.
Haluan voida tanssia kun tanssittaa, laulaa kun laulattaa ja itkeä kun itkettää.
Haluan löytää sen vakaan tasapainon itsestäni ja kehittää sitä.
Haluan tehdä luovia asioita.
Syödä hyvää ruokaa, käydä monitasoisia keskusteluja ja silti samalla vain olla hiljaa ja kuunnella.
Haluan istua metsässä ja ottaa vastaan kaikki mitä sillä on annettavaa.
Uida vedessä, joka ympäröi ja tukee vain olemalla läsnä.
Haluan löytää ihmisen, joka ymmärtää minua tasolla, jossa ei ole sanoja. Tosin, uskon että tämänkaltainen ihminen ei tule elämääni etsimällä, vaan sitten kun on sen aika.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti