lauantai 26. tammikuuta 2013

Frankenstein-ennakko @kansallisteatteri 21.1.2013.

Nick Dear - Frankenstein
Suomennos - Michael Baran
Ohjaus - Mika Myllyaho
Frankenstein - Antti Luusuaniemi
Olio - Esa-Matti Lång
Muissa rooleissa - Maria Kuusiluoma, Petri Liski, Ismo Kallio, Katja Salminen, Olli Ikonen, Heli Haltia, Minka Kuustonen, Amos Brotherus/Lauri Karo/Pablo Ounaskari
Lavastus - Kati Lukka
Puvustus - Tarja Simonen
Musiikki - Tapani Rinne
Valosuunnittelu - Ville Toikka
Äänisuunnittelu - Esa Mattila 
Naamiointi - Jani Kylmälä, Tarja Ylianttila

Nick Dearin tekemä versio Mary Shelleyn klassikosta, Frankensteinista, on oivallinen. Mr.Dearin teos nähtiin ensimmäisenä Brittilän National Theatren lavalla vuonna 2011. Tästä nähtiin vuonna 2012 Finnkinon avustamana NT Live-näytöksessä Brittilässä taltioitua materiaalia. Itse näin tuon NT Liven elokuussa. Olin tuolloin aivan mykistynyt, enkä pystynyt kunnolla hengittämään sen jälkeen. Tulimme ystäväni kanssa näytöksestä ulos naamat raidallisina ja paidan etumukset täynnä kyyneleitä. Koskettaminen on pieni sana sille, mitä tapahtui.

Sanoin tuolloin, ettei Suomessa tulla ikinä pystymään samaan. Aika voimakkaasti sanottu ja ajateltukin. Myönnän rehellisesti olleeni hyvin jännittynyt voittaessani liput ennakkonäytökseen Kansallisteatterin kilpailusta.

Frankensteinin tarina on itsessään jo iso. Ihminen luo elottomasta elollisen tieteen keinoin ja puuttuu näin "jumalan työhön". Elottomasta tulee elollinen ja älykäskin. Ihmistä on kautta aikain kiinnostanut juuri nämä perusasioiden sörkkimiset. Elämä ja kuolema - oikein ja väärin ja sitä rataa.

Mitä tarjoaa Kansallisteatterin versio?
Hienon visuaalisen ilmeen, mahtipontisen äänimaailman ja ehkä ensi-iltaan mennessä myös onnistumisen. Jos ei siihen mennessä, niin siitä eteenpäin. Toivottavasti.

Olin kuitenkin hieman pettynyt. En paljoa, mutta sen ratkaisevan osan. Jotain jäi puuttumaan. Jotain olennaista jäi sanomatta tai tekemättä, mikä olisi ratkaissut pelin voitokkaaksi. Vai oliko syynä vain pohjalla oleva NT:n version voimallisuus? Ei, kyse ei ollut vain siinä.
Lopulta löysin syyn alun nopeasta vauhdista ja sillä tavalla jotenkin katsojan aliarvioimisesta.

Alku on mielestäni yksi näytelmän avaimista, joka tuo katsojalle esiin Olion herkkyyden ja puhtauden. Taistelu selviytymisestä jaloilleen ja maailman havainnointi. Nyt siltä puuttui aika ja vaihe ohitettiin juoksemalla kohtauksesta toiseen, jolloin ei tämän katsojan penkkiin välittynyt muuta. Näyttämö pyöri vinhasti ja efekti toisensa jälkeen lävähti eteen ennenkuin oli ehtinyt sisäistämään edellistäkään. Tästä syystä myös näyttelijän tulkintaa oli vaikea havaita. Kellontarkat iskut seuraavalle tapahtumalle veivät siltä tilan. Kun oltiin jo kohtauksessa, jossa Olio istuu sokean miehen vierellä ja puhuu oli hölmistynyt olo. Mitä tapahtui? Miten tähän päädyttiin?

Tämä siivittää näytelmän loppuun asti. "Miten tähän päädyttiin" jää soimaan loppuun asti, vaikka syyt siihen ovat selkeät. Tai olisivat selkeät sieltä alusta. Olion kehityskaari jää hieman vajaaksi, jolloin koko näytelmän ymmärtäminen jää vajaaksi ja on vaikea keskittyä niihin asioihin, jotka ovat oleellisia. Inhimillisyyteen, ihmisyyteen, eöämän arvostukseen ja siihen mitä muuta näytelmällä on tarjota.

(Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri)


Näyttelijöistä Antti Luusuaniemi oli ehdottomasti suosikkini. Kun kuulin Kansallisteatterin ensi kertaa tekevän Frankensteinin en voinut kuvitella ketään muuta näyttelijäkunnasta tuohon rooliin. Luusuaniemi on juuri niin itsekeskeinen, omahyväinen ja ylimielinen että pahaa tekee. Ei Esa-Matti Långaan huonommaksi jää. Mutta. Se legendaarinen "mutta". Jotain uupuu. Oliossa itseäni viehättää rujouden ja outouden yhdistelmä. Hitaasti kypsyvä katkeruus ja älyn jalostuminen. Ennakkonäytöksessä rujous ja outous katoavat hitaasti johonkin, eikä katkeruuden kasvu tai älyn jalostuminen tule ilmi. Myös tuntuu että Olion fyysiset haasteet katoavat ja hänestä tuleekin yli-ihminen. Josta herää vahvasti mielikuva, onko Olio edes todellinen?

Täytyy kyllä nostaa vielä Maria Kuusiluoman näyttelijäntyö esiin. Olen nähnyt historiassa muutaman Kuusiluoman tekemän roolin ja ollut ongelmallinen niiden kanssa. Hänessä on ollut jotain, mikä on vaivannut, enkä ole pitänyt hänen tekemisistään paljoakaan. Nyt tuli muutos siihen. Kuusiluoman näyttelijäntyö on Frankensteinissa tarkkaa, harkittua ja erittäin onnistunutta. Ehkä se on pienten sivu- ja avustajaroolien vaihtelevaisuus ja erilaisuus joka tuon tekee. Kuusiluomasta löytyy samalla herkkyyttä että myös raakuutta. Näillä hän myös voittaa katsojan puolelleen joka roolissa.

Minka Kuustonen, jonka ääni ei ihan aina kuulunut. (Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri)

Teoksen hurmaavinta osaa näyttelee kuitenkin valo- ja äänimaailma. Tämä osa on niin voimallinen, ettei se varmasti jää huomaamatta keneltäkään. Pauhuavat äänet ja valon ja varjon leikki käyvät tanssia, johon ei ihmisen rajoittuneisuus pysty. Näillä luodaan enemmän kuin vain tunnelmaa tai näkyvyyttä. Ne syrjäyttävät lavalla seisovat näyttelijät ja nostavat mielikuvia, joiden kanssa myös katsoja joutuu kamppailemaan. Itse tosin nautin tästä suunnattomasti.

Valo- ja äänimaailmaan suhteutettuna lavastus jääkin sitten outouden keskelle. Pyörivän lavan haaste on ratkaistu kyllä sille sopivalla tavalla, mutta lavasteiden minimalistisus herättää vain kysymyksen "loppuiko raha?". Itselleni ei uponnut yksittäisten penkkien tai pesusoikkojen luoma viittaus johonkin, vaan olisin kaivannut lavastukseen enemmän. Joko enemmän lavastukseen tai enemmän näyttelijäntyöhön, sillä tyhjää tilaa oli liikaa. Aivan liikaa siihen nähden, että sen olisi voinut välttää. En tarkoita palatseja tai loppuun asti hiottuja rokokoo-sisustuksia, mutta jotain mikä ilmaisee enemmän ympäristöstään. Ennakossa itselleni piirtyi liian usein vain kuva tyhjästä lavasta.

Kaikkien näiden seikkojen jälkeen olin hämmentynyt ja vaivaantunut. Olinko estänyt itseäni liikaa? Oliko näissä seikoissa todella joku pielessä, vai oliko tämä vain sitä omaa nirsoutta, joka estää oman heittäytymisen? Koska en päässyt selkeään lopputulokseen itseni kanssa, varasimme liput kevään viimeiseen näytökseen. Jos ei tässä ajassa ehdi tapahtumaan kehitystä, ei vika ole minussa, vaan jossain muualla, jos sitä on ollenkaan.

(Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri)


Voin suositella Frankensteinia kyllä. Vahvasti. Tarina on edelleen hyvin vahvasti toimiva. Erityisesti onnistuneen suomennoksen vuoksi. Mitä myöskin hieman pelkäsin. Alla olevat heikommat käännökset loivat pohjaa pelolle, joka oli kuitenkin turha. Michael Baran on onnistunut erittäin hyvin ja toivon että Frankenstein julkaistaan Kansallisteatterin kirjasarjassakin.

NT Liven esitykseen palatakseni on pakko sanoa, että kahden näyttelijän roolien vaihtaminen toimi siellä niin hyvin, että uskon sen luoneen molemmille näyttelijöille sen ulottuvuuden, joka Kansallisessa puuttuu. En tiedä, eikä siihen varmastikaan koskaan saada vastausta. Se olisi myös ollut liian paljon matkimista. Mutta ajatusleikkinä mielenkiintoinen.


The Creature! (Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri)

2 kommenttia:

  1. Mulla oli täysin samanlaiset tunnelmat perjantain esityksen jälkeen. Juurikin valo- ja äänimaailma koskettivat minua ihan mielettömästi, mutta muuten jäi sellainen "no oli se ihan ok"-olo. Ehkä tämä tästä paranee, en tiedä, mutta on se silti vähän outoa, että efektit saivat minut välillä melkein kyyneliin, mutta itse tarina ei kertaakaan (vaikka tiedän sen olevan oikeasti koskettava) :)

    VastaaPoista
  2. Tarina itsessään on monellakin tapaa koskettava. Englanninkielinen tekstinäkin saa jo kylmät väreet aikaan.
    Siksi itsekin vähän ihmettelin. Täytyy toivoa että se toukokouinen näytös toisi jotain syvyyttä tai sitä osaa mikä tästä puuttui.

    VastaaPoista