Meidän äidillä oli aika tavalla LP-levyjä kultaisella 80-luvulla. Sen lanko omisti levykaupan ja sillä oli varmasti oma osansa asiassa. Meillä oli lastenlevyjä ja jossain kohtaa mä osasin käyttääkin sitä levysoitinta. Enimmäkseen lastenlaulut kuitenkin kuunneltiin kasetilta, legendaariselta c-kaseltilta. Se stereosysteemi on muuten edelleen meidän äidillä. Toimivana.
Putte Possun Huviretki on mun ensimmäinen muistikuva LP-levystä.
Äidin levystöstä löytyikin sitten Leevi and the Leavingsiä, Queeniä, Whamia ja joitain, mitä ei enää voi muistaa. Nuokin muistan lähinnä levynkansien perusteella. Leevien Suuteleminen Kielletty oli rajua matskua vaahtosammuttimen kokoiselle ipanalle.
Iskän luona soikin sitten Juice, Eppu Normaali, Dingo ja muut kotimaiset kasarihitit.
Dingo onkin lapsuudesta sellainen asia, johon en osaa oikein suhtautua. Sillä oli niin iso osa mun vanhempien elämä, että tavallaan inhoan sitä. Se on todella henkilökohtaista ja jotkut biisit saavat edelleen ärsyyntymään. Ala-asteella kavereista oli "mageeta", kun iskä esitteli jotain Dingo memorabiliaa ja niitä nimmaripaitoja jotka nykyisellään on mun vaatekaapissa. Että ollakko otettu siitä, että iskä on ollut osana sitä koneistoa vai ei. Onko se nyt niin hienoa, että näin Dingon keikkoja vaahtosammuttimen kokoisena ja 90-luvun comebackin keikallepääsyt päätyi johonkin backstagelle ja lopulta siihen, että katson Dingon jäsenten perseitä ja sivuprofiileja. Eniten muistan siitä Pave Maijasen, koska se oli siellä takareunan lähellä ja vittuilevan Pate Mustajärven. Tosi kliffaa. Olisin kuitenkin halunnut nähdä ne keikat yleisöstä. Sen kaljaa kittaavien musiikoiden ryhmän sijasta.
Toisaalta, tossa viimeisimmässä nimmaripaidassa on Dingon lisäksi Sepi Kumpulaisen nimmari. Se on aika legendaarista.
Mutta se musiikki.
Niin. Edelleenhän tuo Leevin ja Juicen musikin soitanta käy omassakin kodissa.
Samoin kuin sieltä 90-luvulta alkanut Kaija Koon "fanitus".
Madonnaan hurahdin lapsena. Alkuun vähän salaa. Sittemmin kyllä enemmän ja enemmän. Madonna oli jotain rohkeaa ja kadehdittavaa. Toki Erotica-albumia ja Sex-kirjaa piti kritisoida ääneen, mutta itsekseen sitä halusi vain saada sen levyn näppeihinsä. Luulen, että teen Madonnasta ihan oman postauksen. Sen verran iso asia se on.
Kuuntelen aika paljon musiikkia fiilispohjalta. Räminää ja rytinää huonolla tuulella ja poppista kevyemmällä ololla. Kesään kuuluu ehdottomasti kepeämpi lyyrinen musiikki ja syksyyn rock ja räminäkitarat. Talvella kuunnellaan Kaija Koota ja Dir en Greytä. Ehkä vähän jotain romanttista, jotta kestetään se pimeys. Keväällä ja kesällä on sitten "ihan sama" mikä soi. Kuhan soi.
Japanilaiseen musiikkiin törmäsin jossain 2000-luvun alussa. Aluksi se oli pelkkä Gackt ja Dir en Grey, sittemmin siihen on lisäytynyt liuta artisteja - nykyisellään suurin osa niistä bändeistä on tosin jo hajonnut.
Oikeastaan se, mikä tähän musiikkiaiheeseen minut ajoi, on eräs japsibändi.
La'cryma Christi oli pyöriessään minulle The Band. Siis se, jonka biisit vei jalat alta ja videot pyöri youtubesta aivan jatkuvasti. Lopulta latasin niitä videoita itsellenikin, kun ei aina jaksanut avata nettiä samalla. Sitäpaitsi, koneella sai paremmat resoluutiot videoihin kuin youtubessa.
Christi kuitenkin hajosi 2007. Olin aivan maani myynyt. En ehtinyt näkemään bändiä livenä ja hajoaminen oikeasti koski sisimpääni. Sittemmin hylkäsin kaiken, kun en kestänyt enää sitä uuden musiikin kaipuuta. Fiilistelin silloin tällöin heidän levyjään ja joka kerta se oli yhtä nautinnollista. Endorfiinimyrskyjä suorastaan.
Hylkäsin kaiken japsimusiikin vuonna 2009 sattuneista syistä ja nyt olen hiljaksiin palaillut sen pariin. Ensin Dir en Greyn keikka vuosi sitten ja nyt Gacktin uutta musiikkia. Christejä yritin, mutta en voinut. Kunnes. Törmäsin googlella leikkiessäni Takan ja Hiron ( ex-La'crymalainen laulaja ja kitaristi) bändiin Libraian. Ensin kuuntelin varovasti youtubessa, mutta sitten löysin sieltä sen vanhan soundin ja kaikkein tärkeimmän; Takan äänen! Takan ääni saa minut täysin sulaksi vahaksi. Myös se, että Libraianin soundi on christimäistä on olennainen asia. Takan ääni on mulle sellainen lohtuasia myös. Jos menee huonosti, niin näitä kuuntelemalla usko elämään palaa hiljaksiin.
Libraian - Poker Face Joker.
Tuo biisi on hyvinkin christimäinen.
Jälkimmäinen, Hold on my Heart taas tuo esiin sen uudemman puolen. Siinä on myös englanninkielinen osuus suuremmassa roolissa, mikä on hieman hauskaa. Japanialaisten englanninääntämys on niin toisenlaista, että pakko sille on hymyillä. Biisi on itsessäänkin myös todella kaunis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti